Olen viime aikoina keskittynyt väitöstyöni sijaan monin tavoin opettavaiseen perhe-elämään. Ensi viikolla on ohjelmassa kuitenkin seminaari, jossa esittelen opettaja-aktivismin keskeisiä piirteitä osana projektia, jota olemme tutkijaystäväni Ville Mankin kanssa yhdessä työstäneet. Tätä esittelyä varten olen joutunut myös kertaamaan opettaja-aktivismin perusteita. Kuten tiedämme, on blogimuotoinen kirjoittelu hyvä tapa työstää omia ajatuksia ja harjoitella jäsentämään suurta kokonaisuutta ymmärrettävämmäksi. Se on myös tämän tekstin päätarkoitus.

Opettaja-aktivismi sulkee sisäänsä kokoelman erilaisia kasvatustraditioita, joista  kriittinen pedagogiikka, rasisminvastaisen kasvatus ja monikulttuurisuuskasvatus ovat monille kasvatusalan ihmisille vähintään tutunkuuloisia. Työstämisvaiheessa olevan tutkimusartikkelin kontekstissa opettaja-aktivismi tulee liki sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen tähtäävän opetuksen -käsitettä, social justice of education (SJE). Se taas kattaa laajasti kasvatuksessa esiintyvät vallan, osallistumisen mahdollisuuksien, tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden ja sorron kysymykset. Opettaja-aktivismissa ei kuitenkaan tyydytä vain ongelmien teoreettiseen hallintaan, vaan keskitytään toimimaan ja tarjoamaan malleja ongelmien juurisyiden korjaamiseksi ja muutoksen eteenpäin viemiseksi.

Se, miksi alunperin kiinnostuin opettaja-aktivismista, liittyy ensiksikin amerikkalaisen tutkijan ja opettajan Bree Picowerin lukuisiin julkaisuihin. Hän on tehnyt niin opiskelijoiden kuin jo valmistuneiden opettajien kanssa tutkimusta yrittäen selvittää, millä tavoin aktivismiin suhtaudutaan, miten sitä voisi vahvistaa ja mitkä tekijät aktivismia mahdollisesti ehkäisevät. Toisekseen tutkimustani on puskenut eteenpäin tyytymättömyys opettajien heikkoon yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen. Vaikka opettajista halutaan kouluttaa aktiivisia ja itsenäisiä yhteiskunnallisia toimijoita, paistaa heistä toiminnallinen passiivisuus ja avuttomuus yhteiskunnallisen muutoksen edistämiseen. Myös opettajan työssä ja henkilökohtaisessa elämässä tehdyt ratkaisut ovat usein ristiriitaisia. Opettajat opettavat usein yhtä ja tekevät toista, mikä ei voi olla vaikuttamatta heidän ammatilliseen uskottavuuteensa.

Opettaja-aktivismissa kasvatus mielletään tavoitteelliseksi toiminnaksi, jota toteutetaan moninaisessa vuorovaikutuksessa yhteiskuntaan, kulttuuriin ja talouteen. Opettajille on olennaisen tärkeää ymmärtää kasvatusta yhteiskunnallis-kulttuurisena ilmiönä, tulla tietoisiksi kasvatuksen olemuksesta ja perustehtävästä ja kehittää taitojaan yhteiskunnallisina muutostoimijoina. Suomessa järjestäytynyt opettaja-aktivismi on varsin marginaalista, joskin piilevästi voi otaksua opettajilla olevan taipumuksia aktivismiin nyt nähtyä enemmän.

Picower tiivistää opettaja-aktivismin keskeisen ytimen seuraavasti: awareness -> empathy -> analysis -> action. Näitä käsitteitä avaan lyhyesti seuraavassa:

AWARENESS: Tietoisuus (tai tiedostaminen) on opettaja-aktivismin keskeinen lähtöedellytys. Termi liittyy yksilön kykyyn ymmärtää hallitsevia tieto- ja uskomusjärjestelmiä ja yhteiskunnallis-kulttuurisia rakenteita, olosuhteita ja käytänteitä. Tiedostaminen johtaa sekä voimaantumiseen että väärästä tiedosta vapautumiseen (emansipoituminen) ja tähtää yksilölliseen ja sosiaaliseen muutokseen. Opettajalle on oleellista tiedostaa koulun paradoksaalinen, sekä sortava että vapauttava, olemus.

EMPATHY: Empatialla tarkoitetaan myötäelämisen taitoa, johon liittyy affektiivisia kokemuksia ja toisen ihmisen position simuloimista ja asemaan asettumista hänen perspektiivistään.

ANALYSIS: Analyysillä Picower tavoittelee tarkkanäköistä, laaja-alaista ja reflektoivaa ymmärrystä yhteiskunnan ja kasvatuksen hegemonisista, sortavista ja epäoikeudenmukaisuutta ja epätasa-arvoa tuottavista, legitimoivista ja ylläpitävistä rakenteista.

ACTION: Toiminta on aktivismin vaativin mutta samalla keskeisin komponentti. Tiedostaminen ilman toimintaa jää auttamatta vaillinaiseksi. Opetuksessa toiminnallisuutta ei saa jäädä toteuttamaan vain luokkahuoneiden sisälle, vaan se tulee viedä syvälle yhteiskunnan eri sosiaalisille tasoille yhdessä oppilaiden kanssa. Opettajan tulee kyetä antamaan oppilailleen toiminnallisia tosielämän valmiuksia yhteiskunnallisen ja globaalin muutoksen edistämiseen, mikä merkitsee aktivismin harjoittamisen vaatimusta työn ohella myös yksilön siviilielämässä.

Opettaja-aktivismissa sisällönhallinta, kriittinen ja analyyttinen ajattelu, älyllinen itserehellisyys, henkilökohtainen reflektio, eettisyys ja moraalinen johdonmukaisuus ja monikulttuurisuuden kunnioitus yhdistyvät muutoshakuiseen toimintaan. Useimmat opettajista varmasti haluaisivat tehdä enemmän, kuin mihin lopulta kykenevät. Maailman muuttamisen idealistisesta palosta huolimatta on tavallista, että tulemme kehittäneeksi erilaisia selityksiä välttyäksemme tekemästä sitä, minkä koemme oikeaksi. Picower käyttää kyseisistä selitystavoista termiä ”tools of inaction”.

Yhtäältä on hyvin ymmärrettävää, että aktivismiin taipuvaiset opettajat eivät saa aktualisoitua heissä olevaa muutoksen potentiaalia täysimääräisesti. Toisaalta on paljon niitä opettajia, jotka joko paheksuvat aktivismia tai eivät ole edes alkeellisimmalla tasolla tietoisia kasvatuksen yhteiskunnallisista, kulttuurisista, ideologisista, poliittisista tai valtahegemonisista tekijöistä. Lopputulos on kuitenkin sama. Status quo säilyy ja muutos jää syntymättä.

Opettaja-aktivismi edellyttää opettajalta perehtyneisyyttä, rohkeutta ja luontaista uteliaisuutta. Koska valmista sapluunaa aktivismin ”oikealle” harjoittamiselle ei ole olemassa, tulee sitä harjoittaakin ennakkoluuloitta ja kokeilevasti. Toiminta edellyttää myös yhteistyötä ja eri sidosryhmien osallistamista yhteisten päämäärien ajamiseen. Opettajalle ei riitä, että oppitunneilla käsitellään esimerkiksi sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kysymyksiä puhtaan teoreettisesti tai luokkiin suljettuna. Tällöin on suuri riski, että muutos, jota opettajat tavoittelevat, ei etene eikä siirry teoriasta käytäntöön.

Opettajien velvollisuutena voidaan pitää lasten ja nuorten elämänkokemusten käsittelyä ja elämänpiirien tuntemusta.  Picower korostaakin, että opettajien luokkahuoneissa tapahtuva työskentely tulisi ulottaa koulun ulkopuolisiin eläviin ja orgaanisiin yhteisöihin, “out in the streets”. Huoli yhteiskunnallisista epäkohdista, halu tehdä näkyväksi ihmisiä ja ihmisryhmiä sortavat valtarakenteet sekä tahto toimia käytäntöjen muuttamiseksi oikeudenmukaisemmiksi jäävät helposti tyhjiksi toiveiksi, ellei niitä muuteta kokeilevaksi, luovaksi ja yhteisöllistä osallistumista painottavaksi toiminnallisuudeksi. Tämä edellyttää myös opettajankoulutuksen uudistumista, jotta tulevaisuudessa opettajat voisivat myötävaikuttaa aidommin ja tehokkaammin yhteiskunnalliseen kehitykseen.

“Rather than constructing constructing activism as a “task” or something  to feel guilty about not doing, teachers “need to develop an orientation toward activism in which they see  it as a calling – something they can´t imagine not doing”

(Picower 2012, 113).

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s