Julkaistu alkuperäisesti vuonna 2015.

Ranskalaisen valistusfilosofi Voltairen (1694-1778) kerrotaan sanoneen, miten vaikeaa on ihmiset on vapauttaa kahleista, joita he itse pitävät arvossaan.  Tämän tekstin tarkoitus on leppoisasti pohdiskella, millaisia ovat nykypäivän ihmisen kahleet tai pikemminkin ne rajoitteet, jotka mahdollisesti estävät meitä toteuttamasta henkilökohtaisia pyrintöjämme ja pakottavat ajatteluamme valmiisiin muotteihin.

Tämän tekstin lähtöajatuksena on José Ortega Y Gassettin (1883-1955) ajatus, jonka mukaan ihmisten elämää rajoittavat sekä fyysinen ympäristö että ajatukset, jotka tottumus on muokannut. Jokaisen ihmisen tulisi pyrkiä sekä ymmärtämään olosuhteitaan paremmin että aktiivisesti muuttamaan niitä. Tämä filosofinen perusorientaatio on kaiken muutoksen perimmäinen taustavoima; maailma on se, joka muovaa meitä ja me puolestamme voimme osaltamme muuttaa maailmaa. Ortega myönsi, että ihmisen unelmien tiellä ovat poikkeuksetta todellisuuden karut realiteetit. Tästäkin huolimatta ihmisen pitää ylittää massa-ajattelu ja luoda oma elämä yhteentörmäyksistä tulevaisuuden kanssa.

Gassettin inspiroimana lähden liikkeelle ihmisen sisäisen maailman rajoituksista. Kenties merkittävin kahle ihmiselle on hänen sisäinen tajuntansa. Useat filosofit Immanuel Kantista (1724-1804) Ludwig Wittgensteiniin (1889-1951) ovat tunnustaneet ihmisen olevan vankina oman tietoisuutensa muodostamassa tilassa, josta ei ole pääsyä käsityskyvyn ulkopuoliseen todellisuuteen, ns. transsendenttiin. Wittgensteinin oli Kantin esittämin reunaehdoin väistämättä hyväksyttävä, että maailma ilmenee yksin hänelle edellytyksin, jotka subjektiivinen järki sanelee. Emme saa kiusata itseämme saati yrittää puhua asioista, jotka on tuomittu jäämään ikuisiksi ajoiksi tuntemattomiin. On virheellistä yrittää todeta tuonpuoleisuudessa olevan enempää tätä kuin tuotakaan.

Ihminen ei ole lepakko tai valas. Toimiessaan maailmassa ihminen ei oletettavasti voi milloinkaan paeta niitä kokemisen ennakkoehtoja, joiden läpi todellisuus hänelle suodattuu. Milloin kyse on siitä, mitä silmin ja aistein havaitsemme, milloin taas siitä, miten selitämme todellisuutta mentaalisten päättelyjärjestelmiemme kautta. Kuinka paljon säästyisimmekään turhalta jupinalta, jos hyväksyisimme, että ainakin teoriassa asiat, kuten tahdonilmaisumme, ovat mitä suurimmassa määrin alisteisia aivojemme hienosyiselle ja monimutkaiselle toiminnalle, joka sisältää niin tunteet kuin älyn.Oma sangen kiehtova kysymyksensä on, kykeneekö ihminen venyttämään kokemisensa ehtoja tai kiertämään niitä; olemmeko todella auttamattomasti lukittuna mielemme tyrmään vai voimmeko laajentaa tietoisuuttamme ja näin venyttää ymmärryksemme rajoja. Muun muassa julkiateisti Sam Harris uskoo ihmisen aivojen kykyyn mukautua ja tehdä mahdolliseksi uudenlainen lähestyminen kohti todellisuutta an sich. Zen-mestarit ovat vuosituhansien ajan pyrkineet tähän päämäärään ja mielestään myös siinä onnistuneet. Nykyinen neurologinen tutkimus tukee myös oletusta siitä, että mieltä voidaan herkistää tiedostamaan todellisuus tavalla, johon mieli oletusarvoisesti ei ole ohjelmoitu. Samasta asiasta puhui kiertäen myös ranskalainen Maurice Merleau-Ponty (1908-1961), joka edellytti ihmiseltä totunnaisten tapojen syrjään siirtämistä jotta maailma voisi näyttäytyä sellaisena kuin se on. Hänelle maailma, tietoisuus ja ruumis olivat yhtä ja yhdessä ne muodostavat yhdessä kaiken inhimillisen kokemisen perustan.

Wittgensteinille kieli oli väline, joka rajasi todellisuutta ja ajattelua. Kieltä voidaan kuitenkin pitää myös kahleena, joka mahdollistaessaan ihmisten keskinäisen kommunikaation jää aina samalla todellisuuden tavoittajana vaillinaiseksi. Niin buddhalaisessa kuin taolaisessakin traditiossa kieli on käyttökelpoinen vain tiettyyn rajaan asti. Inhimillisenä konstruktiona se on rajallinen eikä milloinkaan voi tavoittaa olemisen syvintä olemusta. Vaikka kuinka yritämme siirtää kokemustamme sanoiksi ja puheeksi, epäonnistumme, sillä kieli on suljettu ja ihmisen keinotekoisille tarpeille alisteinen järjestelmä. Voi olla hyväksi pohtia, millaisia uusia itseilmaisun muotoja voisimme löytää jos hylkäisimme kielen, ja voisivatko ne tarjota enemmän vapautta kielen kahleiden sijaan.

Isaih Berlin (1909–1997) kutsui vapautta kahleettomuudeksi. Berlin korosti, että ihmisen tulee saada olla vapaa tavoitella itse itselleen asettamia päämääriä. Yhteiskunnat ja vallankäyttöön perustuvat järjestelmät tulevat aina väistämättä kaventaneeksi yksilön vapautta (eritoten sen negatiivisessa muodossa). Yhteiskunnat ovat kaiketi suuressa määrin hyväksyttyjä valtainstituutioita, joiden olemassaolo perustuu kahlitsemiseen. Niiden kahlitsevuuden oikeutamme luonnollisten oikeuksien turvaamisella ja hobbeslaisen luonnontilan välttämisellä. Toisinkin voi ajatella. Nykymaailmassa on 27 miljoona orjaa. Nämä orjat valmistavat vaatteita, työskentelevät pelloilla, kaivoksissa ja seksityöläisinä, monet heistä alaikäisinä.  Heille kahleet ovat konkreettisia ja vapaudenriisto mitä raskainta arkipäivää. Harva heistä tuskin haluaisi jatkaa orjuuttaan, mikäli saisivat päättää. Berlinin peräänkuuluttama vapaus tavoitella omia päämääriä on siis sangen illusorista niiden ihmisten kohdalla, joiden kohtalo on muiden kuin henkilöiden itsensä käsissä.

Länsimaisissa demokratioissa esiintyy sielläkin orjuutta. Sitä esiintyy niin pakkotyön muodossa kuin muodoissa, joista orjuutetut eivät itsekään tiedä olevansa osallisia. Yksi näkyvimpiä kahleitamme on työ. Brittiläinen Bertrand Russell (1872-1970) ehdotti esseessään in Praise of Idleness (Joutilaisuuden ylistys), miten vääränlainen asennoituminen työhön käy lopulta ihmistä vastaan. Russell talsi Marxin jalanjäljissä kritisoidessaan omistavaa luokkaa, jonka jäsenet ansaitsevat usein eniten tehden vähiten. Varsinainen Russellin viesti oli kuitenkin, että ihmisten tulisi tehdä vähemmän töitä ja keskittyä materian liikuttamiseen sijaan mielen kultivointiin. Russell kutsui kulttuuriamme tuhoon tuomituksi, jos ihmiset eivät neljätuntista päivää tehdessään keksi, mitä jäljelle jäävällä ajalla tekisivät.  Riippumatta siitä, kuinka välttämättömänä pidämme työn merkitystä nykyisen hyvinvoinnin takaajana, on tärkeää pohtia, kuinka suuresti työ tosiasiassa estää meitä tekemästä asioita, josta yhtäältä nautimme ja joka toisaalta voisi viedä ihmiskuntaa voimallisemmin eteenpäin.

Karl Marx (1818-1883) oli varma, että suurimmat kahleet ihmiselle muodostuvat sellaisesta palkkatyöstä, jossa työtä tekevä ei saa työstään ansaitsemaansa arvostusta, nautintoa tai korvausta vaan tulee ”häpeämättömästi, suorasti ja raa’asti riistetyksi”. Työläinen on luokkansa vanki ja ainoa tapaa muuttaa tuota asetelmaa on nousta vallankumoukseen. Marxille uskonto oli huumetta, jonka vaikutuksen alaisena ihmiset uskovat sortamisen olevan tuonpuoleisessa tilitetty. Marxin kapitalismin kritiikistä on kovin lyhyt matka koko rahataloutta koskevan kritiikin ydinväittämiin. Raha on yksittäisistä ihmisen itsestäänselvyyksinä pitämistä asioista kenties käytännönelämässä se kaikista kahlehtivin.

Raha on sitä, mitä Herbert Marcuse (1098-1979) kutsuisi asiaksi, jota pidämme järkevänä haluamatta myöntää miten järjettömästä asiasta todellisuudessa onkaan kyse. Marcuse kritisoi vahvasti kapitalistista yhteiskuntaa ja kulutuskulttuuria uskoen ihmisen muuttuvan valmistamiensa esineiden jatkeeksi. Theodor Adorno (1903-1969) esitti ihmisen elämänmuodon älyllisen rappion johtavan moraaliseen onnettomuuteen, mitä näkemystä Marcuse pitkälti komppasi. Viimeinen ajatukseni ihmisen kahleista koskeekin ihmisen länsimaissa harjoitettua tunnekyllästetyn viihteellisyyden, pinnallisen esteettisyyden ja markkinavetoisuuden korostamaa elämänmuotoa, joka Noam Chomskyn (1928-) sanoin on lohduttava illuusio aina siihen asti, kunnes huomaamme, ettemme salli emmekä yhteisen tulevaisuutemme pelastamiseksi voi sallia samaa elämänmuotoa kaikille ihmisille tasapuolisesti. Jo nyt voimme tunnustaa, että elämänmuotomme on osoittautumassa kahleeksi sekä itsellemme että tuleville sukupolville, joita jätämme taaksemme. Olemme osa biosfääriä, ja vastuussa kaikesta elämästä. Tämä on suurin kahleemme, sillä meidän on kahlehdittava omat halumme niin kuin ekofilosofi Arne Naess (1912-2009) kahlitsi itsensä norjalaiseen vesiputoukseen.  Kahleista kestävimmät muodstamme itse silloin kun eristämme itsemme muusta todellisuudesta emmekä anna itsemme olla vapaita, tasavertaisia toistemme ja luonnon, todellisuuden kanssa. Lopuksi on hyvä toistaa jo kertaalleen sanomani; maailma on se, joka muovaa meitä ja me puolestamme voimme osaltamme muuttaa maailmaa. Olemme riippuvaisia maailmastamme ja tarvitsemme kahleita  rikkovia yhteentörmäyksiä tulevaisuuden kanssa.

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s