Anarkismi, Stirner ja ”itseyden” oivaltaminen

Edelliskerralla taustoitin hivenen anarkismia työtäni ajatellen. Tänään jatkan Newmanin käyttämästä termistä ”singulariteetti”, jolla mies viittaa persoonaan vailla valmista identiteettiä tai olemusta. Oion tarkoituksella mutkia ja yritän pitää tekstin mahdollisimman yksinkertaisena, olkoonkin, että asiat harvoin sitä ovat.

Nykypäivän länsimaisen ihmisen elämä on täynnä henkilökohtaisia, joita päivästä toiseen pyrimme täyttämään. Teemme töitä, kartutamme omaisuutta ja yritämme vältellä ajautumista yhteiskunnan heikompiosaisten joukkoon. Tätä kaikkea toteutamme enemmän ja vähemmän vapaaehtoisesti, vaikka toiset meistä tiedostavat toisia paremmin, millaisessa järjestelmässä olemme osallisena. Olemme käskynalaisia näkymättömälle vallankäyttäjälle (voimme nimittää sitä ideologiaksi, hegemoniaksi, järjestelmäksi jne.), joka kieltää meille luontaisesti kuuluvan vapauden vietin ja vaatii mukautumaan meille tarjottuun elämänmuotoon. Tähän elämänmuotoon liitetään sarja erilaisia määreitä, joilla kyseisen elämänmuodon paremmuutta vakuutellaan. Amerikassa ”kommunismi” on yhä kirosana vain siksi, että sukupolvet toisensa perään on opetettu pitämään sitä amerikkalaisuudelle vahingollisena. Suomessa esimerkiksi voimakas maanpuolustusvakaumus voisi edustaa sitä, mitä ajatellaan ihmisenä olemisen pitävän sisällään. Toisin ajattelu on outoa, sairastakin.

Newman ottaa teoksessaan avukseen 1800-luvulla eläneen saksalaisen Max Stirnerin ja hänen filosofisen työkalupakkinsa. Stirner halveksui aikanaan ihmisen pyrkimystä korvata uskonnolliset jumalat omalla kuvallaan. Hänelle oleminen oli tyhjyyttä, ”emptiness”, millä tarkoitti varmojen totuuksien etsinnän olevan mieletöntä. Ihmisillä on taipumus vastaanottaa mitä erilaisimpia uskomuksia maailmasta ja tehdä niistä itselleen fiksoituneita ideoita, jotka lopulta osoittautuvat Stirnerin mukaan hallusinatorisiksi. Varmasti itse kullakin meistä on olemassa ydinuskomuksia, joista emme ole valmiita luopumaan. Stirner kuitenkin katsoo, että ainoa aito asia ihmiselle on hän ”itse”. Yhteiskunta on alttari, jolle nämä ”itset” kerta toisensa jälkeen uhrataan. Yhteiskunta ikään kuin istuttaa yksilöt määrittämiinsä rooleihin ja identiteetteihin ilman, että yksilöllä itsellään on tähän ratkaisevaa sananvaltaa (, vaikka niin uskoisikin).

Newman näkee Stirnerin filosofiassa suuren mahdollisuuden. Stirnerin ihanteena on yksilö, Newmanille ”singulariteetti”, joka oivaltaa oman yksilöllisyytensä ja löytäessään itsensä tulee muokanneeksi samalla myös suhdettaan ulkopuoliseen todellisuuteen.

— power exists but it is not my concern; I refuse to let it constrain me or have any effect on me; I refuse power´s power over me.

Siinä missä tällaisen asenteen voisi kuvitella johtavaan toiminnalliseen apatiaan ja materiaalisen maailman hylkäämiseen, Newman näkee sen johtavan aiempaa vaikuttavampaan radikalismiin. Ihmisten sisäinen muodonmuutos johtaa ensin valtainstituutioiden väheksymiseen, mistä seuraa vähittäinen mutta vääjäämätön muutos myös yhteiskunnallisessa elämässä. Taustalla on uskomus siitä, etteivät sellaiset valtainstituutiot, joiden valta-asema vaimennetaan yhdentekeväksi, voi pakottaa ihmistä. Sisäisen riippumattomuuden tunne luo uudenlaisen vapauden tilan ja tunteen. Emme osaa kaivata rahantekoa tai loputtomia työtunteja typerryttävän yksitoikkoisessa työssä, jos olemme tietoisesti luopuneet niitä edellyttävästä ja meitä pakottavasti valtakoneistosta ja siitä elämänmuodosta, joiden osana ja edellytyksenä näitä toimintoja pidetään.

Kasvatuksen tulee tarjota vaihtoehtoja ja malleja ajatella elämä uusiksi sen sijaan, että jokainen meistä vain seurailisi valmiiksi uritettuja polkuja yhteiskunnan mallikelpoisina kansalaisina. Kullekin oman stirneriläisen itseyden löytäminen on tärkeää, jotta huomaamme, mitkä asiat elämässämme ovat todella omiamme ja mitkä meidän puolestamme valittuja. Uskon kasvatuksessa voitavan tarjota tiloja harjoittaa oman itseyden etsimistä, mikä taas voisi palvella laajemmin inhimillisen ja yhteisöllisen elämän kehittämistä ja oikeanlaisen riippumattomuuden jalostamista. Seuraavassa tekstissä pohdin, miten ihmisen oman itseyden etsintä ja löytäminen on sovitettavissa yhteen sosiaalisen yhteistyön ja jaetun hyvinvoinnin kanssa.

Advertisement

Koulu – vapauden puolesta vai sitä vastaan?

”Anarchism is a form of politics and ethics which takes the value of human freedom and self-government – inextricably linked to equality – as central and sees authoritarianism and hierarchical relations – those enshrined not only in the state, but also in capitalism, organized religion, patriarchy, even certain forms of technology – as external limitations and encumbrances upon human freedom.” 

Saul Newman, 2016, 3


Anarkismi sopeutuu huonosti erilaisiin määrittelyihin, mutta mielestäni Newmanin edellä esittämä tiivistys siitä, mitä anarkismi on ja mihin se pyrkii, on varsin onnistunut. Anarkismi tavoittelee vapautta erilaisista pakkovallan muodoista. Erilaisia pakkovallan muotoja voivat edustaa niin ihmisen ulkoiset kuin sisäisetkin tekijät. Minua pakottavat asiat ovat toisinaan ilmeisiä ja tiedostettuja, toisinaan taas eivät.

Perinteisesti anarkismi on lähtenyt yhteiskunnan tarpeen kyseenalaistamisesta. Näin ymmärrettynä anarkismi uhkaa kuitenkin ohentua vain materiaalista ja sosio-kulttuurista todellisuutta koskevaksi muutosvoimaksi tai vallankumousohjelmaksi, jossa yhteiskunnan tuhoamisesta tulee itsetarkoitus. Noam Chomskylle anarkismi merkitsee työvälinettä, taitoa olla kriittinen. Hänen tapauksessaan anarkismin voi ensisijassa katsoa tähtäävän muutokseen ihmisessä, ei niinkään muutokseen ihmistä ympäröivissä olosuhteissa. Chomskyn anarkismikäsityksen koen erityisen puhuttevaksi myös kasvattajana, sillä haluan uskoa kasvatuksen tavoittelevan muutosta ja uudenlaista toimijuutta kussakin opiskelijassa yksilönä.

Saul Newman muotoilee teoksessaan Postanarchism, millaista anarkismi tänä päivänä voisi olla ja millaista ihmisihannetta se voisi tuottaa. Newman haluaa ajatella, että anarkismin tulisi olla vapaa kaikista ennakolta sille asetetuista päämääristä olematta kuitenkaan vapaa eettisyyden vaatimuksesta tai omista arvoihanteistaan. Ihmiselämä on kaikkea muuta kuin meille valmiina tarjoiltu mielikuva. Anarkismissa uskotaan vapaudesta seuraavan inhimillistä kukoistusta nihilistisen elämänkieltämisen sijaan. Sen ihmiskuva on täten positiivinen. Newman katsoo lisäksi, että vapaus on myös moraalisena toimimisen perusedellytys.

Newman lähtee ajatuksesta, ettei elämässä ole valmiita identiteettejä, joita meidän tulisi tavoitella. Autonominen elämä rakentuu siitä, että olemme vapaita ja harjoitamme yksilöllisyyttämme vapaina meitä pakottavista valtarakenteista ja vaikutuksista. Länsimaissa on nykyisin erityisen vaikea olla aidosti vapaa, sillä kuvittelemme vapautemme jatkuvasti lisääntyneen. Todellisuudessa pakkovallan muodot vain ovat muuttuneet ja kätkeytyneet. Emme ole plantaasiorjia, mutta emme erityisen vapaita esimerkiksi valtiollisesta valvonnasta tai kuluttamisesta. Itseasiassa orjuutemme on myyty meille vapautena, vapautena valita aineksia osaksi elämäntapaamme, joka ei kuitenkaan ole ”aidosti omamme”. Orjuutta siis on tavoitella sellaista identiteettiä, joka on meille luotu, vaikka saisimmekin sitä vapaina tavoitella.

Newman tuo teoksessaan oivaltavasti esiin, miksi pelkäämme todellista vapauttamme ja näin mukaudumme, alistamme itsemme omasta tahdostamme muiden vallan alle. Erityisen silmiinpistävää on myös, miten nopeasti (ja kielteisesti) reagoimme toimintaan, joka on vastoin sitä, mitä meiltä odotetaan. Radikalismi koetaan vahingolliseksi, sillä se rikkoo niitä fiksoituneita ideoita vastaan, joita meillä on ihanteellisesta elämästä. Harvoin tulemme kuitenkaan pohtineeksi, mistä nämä ideat ovat saaneet alkunsa ja ovatko ne lainkaan todellisia.

Kasvatuksellisesta näkökulmasta on mielenkiintoista esittää kysymys, millaisia fiksoituneita ideoita koulu muassaan tuottaa. Onko koulu paikka, jossa harjoitetaan vain muodollista vapautta, orjuutta puettuna vapauden vaatteisiin? Anarkisti voi päätyä pitämään koululaitosta ihmisen itsensäkieltämisen tilana, jossa luodaan harhaanjohtavasti pysyvää ja ennalta määrättyä ihmisidentiteettiä samalla kun korostetaan vapautta ”olla oma itsemme”.

Seuraavassa tekstissä käsittelen tarkemmin sitä, miksi Newman päätyy ajatuksissaan yhteen saksalaisen 1800-luvun filosofi Max Stirnerin kanssa luodessaan kuvaa esimerkkianarkistista, ihmisestä, joka on autenttisesti ulkopuolinen.

Väitöstyöni peruspalikat

Moikka!

Päivitin kevään tullen sivujani uuteen asuun tarkemmin tuolloin miettimättä, millaisia tekstejä blogissani tulisin julkaisemaan. Nyt olen tullut siihen tulokseen, että blogini tulee jatkossa palvelemaan aloittamaani väitöskirjatyötäni Tampereen yliopistossa. Toivottavasti teksteistäni voivat löytää ajatuksen aihioita myös satunnaiset lukijat. Yritän myös pitäytyä jatkossa lyhyemmissä postauksissa, jotta tulisin harjoittaneeksi omaa tiivistämisen taitoani lukijoiden mielenkiinnon ylläpitämisen ohessa.

Väitöskirjatyöni on yhä alkutekijöissään, mutta tullee käsittelemään anarkistista kasvatusta, sen arvoperustaa, tavoitteita ja keinoja sekä anarkistisen opettajuuden ihannetta. Anarkistinen kasvatus on Suomessa varsin tuntematon kasvatuksen ala ja sen tietoiseksi tekeminen on jo itsessään haaste. Me suomalaiset olemme ylpeitä aikaansaannoksistamme kasvatuksen alueella. Tämä on asia, joka saattaa huonoimmillaan estää meitä etsimästä uutta ja suuntaamasta kriittistä silmää jo saavuttamaamme kasvatusperintöön. Tärkeää on perata ja tarvittaessa uudistaa kasvatuksen perusteita laajemminkin.

Kipinä omaan työhöni sai alkunsa filosofian laitokselle laatimastani seminaarityöstä, joka käsitteli amerikkalaisen filosofi ja kielitieteilijä Noam Chomskyn (1928-) anarkismikäsitystä. Chomskyn tekstejä ja kirjoituksia lukiessani jouduin muokkaamaan myös omaa käsitystäni anarkismista. Viimeistään nyt koen päässeeni eroon niistä mielikuvista, jotka alusta pitäen ovat vääristäneet suhdettani anarkismiin. Tällä hetkellä koen anarkismin vetovoiman ja tunteen sen kasvatuksellisesta käyttökelpoisuudesta vahvana. Eivätkä anarkismin hyödyt rajoitu vain kasvatukseen, vaan kyseessä on vakavasti otettava ja  kestäväksi tarkoitettu elämänkatsomus, jonka todellinen potentiaali on yhä käyttämättä. Yksi tavoitteistani onkin valottaa sitä, mikä anarkismissa puhuttelee ja mikä tekee siitä huomionarvoisen.

Haastan kaikki blogiani seuraavat haastamaan omat pinttyneet käsityksensä anarkismista ja tutustumaan siihen avoimin mielin. Olkoon teksteistäni näin ollen muutakin hyötyä kuin auttaa minua jäsentämään omaa työlästä kirjoitusprosessiani.