Suomalainen keskustelu kasvatuksesta on laimeaa ja epäkiinnostavaa. Digitaalisaatio puhuttaa. Väheneviä resursseja päivitellään. Oppimisen haasteet lisääntyvät. Kouluverkkoja uudistetaan. Onhan noita aiheita. Missä ovat opettajien syvällisemmät pohdinnat kasvatuksen nykytilasta? Missä analyysit tulevaisuuden opettajuudesta? Missä huoli kaikkia koskettavista globaaleista uhkakuvista? Missä tieteellisesti valveutunut aikalaiskritiikki? Missä yhteiskunnallisesti muutosvoimainen vastarinta? Missä opettajien kasvatettavilleen osoittama tosielämän esimerkillisyys?

Opettajana kaipaan ravistelevia näkemyksiä, joissa kaivaudutaan syvälle kasvatuksen juuriin, astutaan omalle epämukavuusalueelle, kysytään epämiellyttäviä kysymyksiä, osallistutaan yhteiskunnan kehittämiseen, toimitaan ja rakennetaan rohkeasti uutta. Radikaalin kasvatuksen teoriasta olen löytänyt etsinnälleni suunnan. Olen miettinyt opettajan kutsumusta ja syitä hakeutua opettajan ammattiin. Onko maailman muuttaminen opettajana mahdollista? Haluaisimmmeko sitä? Osaisimmeko löytää oikeat keinot? Olisimmeko yhtä mieltä muutoksen suunnasta?

Koen kasvatuksen poikkeuksetta toiminnaksi, jossa tapahtuu tietojen omaksumista ja välittämistä, toimintavalmiuksien kehittämistä, arvojen ja ihanteiden arvioimista, yhdessä oppimista, identiteettien rakentamista, oivaltamista, ihmisenä kasvua ja paremman maailman tavoittelua. Kasvatuskäytäntöjen erilaisuus on suurta, mutta haluan uskoa kasvatuksella olevan ainakin muutamia jakamattomia ja kaikkialla päteviä tavoitteita. Tavoitteista tärkeimmän katson moraalikasvatukselliseksi. Kasvatuksen tulee tavoitella hyvyyttä ihmisissä ja hyvinvoinnin lisääntymistä sekä ihmisten kesken että koko maapallolla. Tämä tarkoittaa eriarvoisuuden vähentämistä, yhteisyyden vahvistamista, oikeudenmukaisuutta ja syväekologista asennetta.

Radikaali kasvatus vaalii hyvän toteutumista sekä yksilöllisen että yhteisöllisen tasoilla. Ideologia. Valta. Hegemonia. Sorto. Emansipaatio. Aktivismi. Kaikki ovat radikaalin kasvatuksen keskeistä termistöä, joiden käyttö liittyy pyrkimykseen ymmärtää ja muuttaa materialista ja henkistä olemista. Niiden taustalta löytyy joukko kasvatusajattelijoita, joista monet ovat saavuttaneet myös akateemisesti nimekkään aseman, vaikeista lähtökohdistaan huolimatta (esim. Henry Giroux, Peter McLaren). Nämä miehet ja naiset ovat johtaneet rintamaa, johon myös  meidän  suomalaisten opettajien tulisi ponnekkaammin liittyä. Mutta missä ovat suomalaiset radikaalia kasvatusta kannattavat opettajat? Ainakaan he eivät tunnu pitävän itsestään meteliä. Uskon heitä olevan, enemmänkin.

Millainen sitten on radikaali kasvattaja? Juha Suoranta (2010) antaa kirjassaan Radikaali kasvatus yhdenlaisen kehyksen. Radikaali kasvattaja tuntee itsensä ja oman toimintansa syitä, tiedostaa paikkansa maailmassa, epäilee, kritisoi ja kyseenalaistaa, on riippumaton (esimerkiksi auktoriteeteista, vallankäyttäjistä ja vahingollisista ryhmäjäsenyyksistä), itsenäinen, moraalisesti rohkea ja arvostelukykyinen sekä valmis tekemään aloitteita, tuntee historiaa ja kulttuuria ja sietää pakon edessä yksinäisyyttä. He ovat myös opetussuunnitelmien osalta uudistusmielisiä, innokkaita demokratisoimaan luokkahuoneitaan ja kouluilmastoa ja mukana erilaisissa uudistusliikkeissä. Opettajan soisi haluta tehdä kouluissa sellaista vaikuttamistyötä, joka korostaa yhteiskunnassa selviämisen sijaan yhteiskunnallisten toimintamahdollisuuksien vahvistamista, sosiaalisen todellisuuden kriittistä arviointia ja dialogiin pohjaavaa yhteistyötä.

Radikaali kasvattaja on fasilitaattori: hän luo tiloja ja tilaisuuksia ihmisille keskittää yhteen voimavarojaan ja ideoitaan. Ajatuksena tässä kaikessa on voimaannuttaa yksilöitä tekemään asioita yhteisten visioiden ja utopioiden eteen. Kasvatus on parhaimmillaan osallistavaa: ihmisten on voitava oppia parantamaan yhteiskunnallisia elinolojaan, rikastamaan kulttuurejaan ja luomaan yhtenäisyyttä ja ymmärtävää dialogia eri ryhmien välille. Opettaja ei ole pelkkä auktoriteetti, vaan parhaimmillaan hän tutkii asioita yhdessä oppilaiden kanssa rakentamalla samalla itsekin uusia merkityksiä. Kasvattaja rohkaisee oppilaitaan ajattelemaan, näkemään ja ymmärtämään yhteiskunnan taloudellisia, poliittisia ja sosiaalisia epäkohtia ja antaa välineitä, miten taistella epäoikeudenmukaisuuksia vastaan.

Yhä useampi meistä on nykyjärjestelmässä häviäjiä. Keiden puolelle me opettajat asetumme? Radikaali kasvattaja kokee moraaliseksi velvollisuudekseen kamppailla sortavia järjestelmiä vastaan niin luokkahuoneessa kuin sen ulkopuolella, siis omassa elämässään. Omalla kohdallanikin olen toistuvasti miettinyt, miten syvällä olen itse siinä järjestelmässä, jota minun opettajana tulisi yrittää muuttaa, ja kuinka herkästi olen valmis sitä vastustamaan oman mukavuuteni hylkäämisen vaarassa. Toiminko tutkimustiedon viitoittamana vai teenkö kuten tahdon, vaikka se olisikin moraalisesti tuomittavaa. Kasvattajan yksi perusvatimuksista lienee uskottavuus. Tämä tuskin toteutuu, jos opettajat eivät pysty olemaan lojaaleja opettamalleen tiedolle ja kasvatuksen moraalia koskevalle perustehtävälle.

Missä on opettajien harjoittama moraalinen vastuunkanto korkeasti koulutettuna sivistyneistönä? Miksi opettajat eivät kapinoi enempää tai ole yhteiskunnallisesti näkyvämmin esillä? Ehkä me emme kykene myöntämään tai ratkaisemaan kohdallamme tyydyttävästi sitä, että olemme elämänmuotomme kautta syyllisiä moniin aikakautemme ongelmiin. Välttelemme kasvattajille perustavanlaatuisesti kuuluvaa rooliamme moraalisina esikuvina, sillä se edellyttää meiltä toisinaan raskasta yhteiskunnallista nonkonformiteettia. Ennen kuin opettajat ovat tämän osin henkilökohtaisenkin dilemmansa ratkaisseet, säilyy kasvatuskin pitkälti vallitsevan, haitoiltaan mittavaksi osoittautuneen järjestelmän palveluksessa.

Haluan olla opettaja, joka omalla esimerkillään edistää oikeudenmukaisempaa ja tasa-arvoisempaa maailmaa, vastustaa vääryyksiä ja moraalittomuuksia, vaatii ihmiskuntaa koskettavista ongelmista puhumista ja edellyttää itseltään sitoutumista kasvatuksen ydinarvoihin. Tämä edellyttää itseltäni paljon, ja myönnän, että toisinaan odotukset ja arjen paineet tuntuvat kohtuuttomilta. Radikaalia pedagogiikkaa ei tule pitää jonakin kasvatuksen hassuna kuriositeettina vaan paluuna kasvatuksen juurille, josta kertaalleen hakattu elämänpuu versoo uudelleen. Olemme huomanneet maailman muuttuvan äärimmäisen nopeasti ja hallitsemattomasti. Opettajat ovat etunenässä havaitsemassa näitä muutoksia ja toivottavasti myös reagoimassa niihin. Aika ei kuitenkaan ole hitaan ja vuosikymmeniä kestävän suunnanmuutoksen puolella. Kasvattajien onkin aktivoiduttava ja otettava isompi rooli ymmärryksen laajentamisessa, toivon herättämisessä ja moraalisesti perusteltujen vastarinnan muotojen etsimisessä ja löytämisessä. Pikaisesti.

 

 

 

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s