Lukumäärällä on väliä

Julkaistu alkuperäisesti vuonna 2015. 

”Luonnonvaroista on pulaa, koska ihmisistä on runsaudenpulaa. Jos maailmaa pyörittäisivät biologit eivätkä taloustieteilijät, kaikki tietäisivät, ettei yksikään laji, ihmiskunta mukaan lukien, voi lisääntyä rajattomasti ilman, että ravinnonkaltaiset elintärkeät resurssit loppuvat ja että tilanne johtaa ennen pitkää väestön romahtamiseen. Hillittömästi kasvava ihmispopulaatio on kuin syöpäsolu.”

Amerikkalainen journalisti Alan Weisman julkilausuu teoksessaan Maailma täynnä meitä (2014) kaikkia koskettavan varoituksen, joka on käynyt tutuksi myös esimerkiksi suomalaisen ekofilosofi Pentti Linkolan pamfleteista. Tuo varoitus koskee myös meitä suomalaisia, sillä sen seuraukset ulottuvat kaikkialle globaaliin maailmaan, puhumattakaan siitä, että voisimme ajatella olevamme maapallon hyvinvoinnista jollakin tavoin riippumaton toimija. Maailmassa on siis liikaa ihmisiä, ja tämä väestötieteellinen tosiasia on kenties akuutein ihmiskuntaa koskettava ongelma, osittain myös siitä syystä, että monet planetaarisista kriiseistä aiheutuvat holtittomasta väestönkasvusta välillisten mekanismien kautta. Tulevaisuudessa meillä on yhä enemmän suita ruokittavana, ihmisiä vaatetettavana ja asumuksia rakennettavana. Kaiken tämän ohella maapalloa piinaavat ihmisten jatkuvasti paisuvat odotukset siitä, mitä hyvä elämä pitää sisällään. ”Amerikkalaisella unelmalla” on valitettavan kova hintalappu.

Ihmiskunta ylittää nykymenon jatkuessa pian 10 miljardin maagisen (traagisen) rajan, ja suunnan tulisi olla täysin päinvastainen, mikäli ihminen aikoo jatkaa eloaan tällä planeetalla. Tältä osin ei olekaan ihme, että esimerkiksi fyysikko Stephen Hawking on ennustanut ihmisen eloonjäämisen olevan riippuvaista uusien elinkelpoisten planeettojen löytymisestä. 4 miljardin väestömäärän maapallo vielä kestää, ihanteena olisivat vieläkin alhaisemmat lukemat. Erään laskelman (Daily ja Ehrlich & Ehrlich)  mukaan maailma kestää n. kuuden terawattin energiankulutuksen optimi tuotanto-olosuhteissa. Tällöin ihmisiä voisi elää maailmassa n. 2 miljardia heillä kullakin ollessa käytössä kolme kilowattia (länsimaissa v. 1995 kulutus oli n. 7,5 kilowattia henkeä kohden). Nykyisellään maapallon kantokyky ei riitä. Tämä merkitsee joko vallitsevan elämänmuodon dramaattista uudelleenmuotoilua tai väestön vähentymistä joko hallitusti tai hallitsemattomasti; luonto keksii keinot, joilla ihmiskunnan väestönkasvua rajoitetaan, ellei ihminen itse sitä tee. Kaikilta osin on selvää, että väestömäärän tulee ensin vähentyä ja sitten vakiintua tasolle, joka mahdollistaa elämän luonnon kaikilla tasoilla. Lisäksi on huomioitava se aika, joka kurssin muuttamiseen aina sisältyy ja se, miten olemme jo nyt pysyvästi tulleet muuttaneeksi maapallon tulevaisuuden suuntaa. Monien papereissa olemmekin jo ohittaneet kriittisen pisteen eikä paluuta enää ole.

Ihminen on jo alkanut uhmata luonnollisen poistuman periaatteita kehittämällä rokotteet ja antibiootit ja lannoitteet ja muuntolajikkeet, joilla parantaa eliniän ennustetta ja maanviljelyksen tuottavuutta.  Ihmisen elämän pitkittyminen ja samanaikainen syntyvyyden lisääntyminen ovat johtaneet väistämättä uudenlaiseen tilanteeseen, jossa taakka maapallon hartioilla kasvaa. Ne menetelmät, jotka antoivat ihmiskunnalle uusia elinkymmeniä Vihreän vallankumouksen muodossa useampia vuosikymmeniä sitten, ovat vaarassa käydä tehottomiksi ja vanheta. Tilannetta ei helpota myöskään se, että esimerkiksi maatalouden kehittämistä ohjaa nykypäivänä voiton tavoittelu eikä aito halu ruokkia ihmiset tai että lannoitteet, joita tuotamme, eivät ole ekologisesti kannattavia pitkässä juoksussa. Jatkossa tulemme tarvitsemaan aina vain lisää ja lisää innovaatioita, nerokkaita risteytyksiä ja geenimanipulaatiota, kaikkea sellaista, jolla ostaa lisää aikaa mittarista, joka käy vääjäämättä meitä vastaan.

Väestönkasvun problematiikka ei ole uusi asia, joskin siihen on alettu pohtia ratkaisuja ihmiselle tuttuun tyyliin ”pakon sanelemana”. Ratkaisujen ja konkreettisten toimintakeinojen esteenä ovat usein tietämättömyys ja ongelmien vähättely väestönkasvun syistä ja seurauksista, uskonnot ja uskonnolliset uskomukset, kapitalistinen markkinatalous ja sen luoma vaatimus jatkuvasta kasvusta, väestötieteellisen ja ympäristöekologisen tutkimustiedon sivuuttaminen ja niin edelleen. Yhä edelleen väestönkasvua saatetaan perustella osana jumalallista suunnitelmaa ”täyttää maa” tai keinona lisätä tuottavuutta, kulutusta tai jonkin suvun tai kansanosan elinvoimaisuutta. Milloin perhesuunnittelu on rikkomus luojan luomistyötä vastaan ja milloin taas kyse on valkoisen miehen salajuonesta saavuttaa hegemoninen rotu tummien ihmisten kustannuksella. Joidenkin mukaan kerskakulutus on ihmisen suurin vitsaus, ei niinkään se, kuinka runsaasti ihmisiä maapallolla elää. Tosiasia kuitenkin on, että ”syntymähetkestä saakka vähäisinkin meistä tarvitsee pahentaa maailman ongelmia tarvitsemalla ruokaa, polttopuita ja katon päänsä päälle”. Jokainen ihminen kantaa hiilijalanjälkeä. Tämä ei toki poista tosiasiaa siitä, että ongelmamme pahentuvat kerskakulutuksen myötä moninkertaisesti.

Weisman kuvaa kirjassaan, millä tavoin väestöräjähdys on maantieteellisesti erilaisilla alueilla on vaikuttanut ihmisten elämään ja millaisia toimenpiteitä väestönkasvun hillitsemiseksi on jo tehty ja mitä tulisi tehdä. Esimerkit ulottuvat Israelin länsirannasta Afrikan Nigeriin, kaukaiseen Costa Ricaan, suurvalta Kiinaan ja ydinasevaltio Pakistaniin. Hänen esittelemänsä tapaukset ovat havainnollistavia ja kuvaavat sitä, miten monitasoisesti ongelmat koskettavat meistä jokaista. Esimerkiksi Kiinassa toimeenpantu yhden lapsen politiikka on väistämätön väestökontrolliin johtava ratkaisu tilanteessa, jossa muut keinot ovat osoittautuneet tehottomiksi. On totta, että pakottaminen on vain harvoin perusteltua. Tällainen asetus voi kuitenkin olla tulevaisuudessa pikemminkin sääntö kuin poikkeus, jolloin on tarpeellista pohtia, miksi muut keinomme pakkosääntelyä ennen ovat järjestäen epäonnistuneet. Kiinalaista mallia vastaan puhuvat toki ne seikat, että suurella osalla naisia ei maailmankolkasta riippumatta ole sen suurempaa halua alun alkaenkaan synnyttää enempää lapsia kuin on ekologisestikin järkevää. Tämä siis silloin, jos he itse saisivat päättää.

Pakistan  on klassinen tapaus siitä, mihin väestöräjähdys voi hallitsemattomana johtaa; pian noin Teksasin kokoisella alueella asuu liki pitäen saman verran ihmisiä kuin kokonaisuudessaan Yhdysvalloissa, liki 400 miljoonaa. Väestönkasvu on ei vain Pakistanissa vaan kaikkialla maailmassa linkittynyt vesilähteiden ehtymiseen, voimakkaaseen urbanisoitumiseen ja suurkaupungien slummiutumiseen, elinkeinojen yksipuolistumiseen, kalakantojen vähenemiseen ja ryöstökalastuksen lisääntymiseen, eläinlajien kirjon supistumiseen ja kokonaisten ekosysteemien tuhoutumiseen. Tuhotessamme yhden eliölajin selviytymisen edellytykset saatamme tulla samanaikaisesti tuhonneeksi kokonaisia ravintoketjuja ja monimutkaisia verkostoja, joita lajien välille on evoluution varrella kehkeytynyt. Yksi menetetty perhoslaji ei ole vain ja ainoastaan yksi menetetty perhoslaji. Luonnon monimuotoisuus on kaikelle elämälle hyväksi. Ekosysteemejä vahingoitettaessa järkytetään suurempaa luonnon globaalia tasapainotilaa. Jo nyt voi olla pakko hyväksyä, että suurta osaa eläimistöstämme emme pysty pelastamaan, jolloin tärkeäksi nousee kysymys, mitkä lajeista ovat omat oman pelastumisemme kannalta välttämättömiä varjella. Tämäkin on tila, johon harva meistä tuskin halusi asioiden päätyvän.

Ihmiset uskovat tieteen voimaan ratkaista ongelmia. Tämä on harhaluulo, joka on sukua ihmisten uskolle venyttää maiden kantokykyä äärimmilleen ilman, että tämä prosessi vaarantaisi elämän perustavanlaatuisia edellytyksiä. Onneksemme valikoituneet uskonnolliset johtajat ovat tulleet tietoisiksi väestön lisääntymisen ongelmista ja taipuneet muotoilemaan oppejaan ja tulkitsemaan pyhiä tekstejä uusiksi tarkoitushakuisen perhesuunnittelun ja elämän jatkuvuuden mahdollistamiseksi. Vielä kun oppisimme kyseenalaistamaan oman elämänmuotomme, rahajärjestelmämme ja itsestäänselvyyksinä pitämämme ehdot, joiden varaan hyvä elämä ajatustemme ja konkretian tasolla rakentuu, voisimme samalla opetella pääsemään irti meissä kytevästä pessimismistä ja ryhtyä tekoihin. Hyvä lähtökohta on pohtia erilaisia vaihtoehtoja sille, miksi nykymeininki ei voi kestää. Weismanin teoksessa useassa kohdin nostetaan esille, että niinkin vahvoina itsestäänselvyyksinä pidetyt asiat kuten raha voidaan tarvittaessa kyseenalaistaa – jos vain tahtoa ja päättäväisyyttä riittää. Sama koskee tietysti sitä, mitä ajattelemme esimerkiksi perhekoosta.

Maapallo  on kiristetty äärimmilleen kestokykynsä osalta. Filosofi John Gray äityi kritisoimaan hiljattain ilmastonmuutoksesta kertovan teoksen This Changes Everything (2014) kirjoittanutta Naomi Kleinia siitä, että tämä sivuuttaa väestöräjähdyksen ilmastonmuutoksen voimistajana ja tarkastelee sen sijaan ongelmaa vain fossiilisten polttoaineiden näkökulmasta. Olen itsekin tämän teoksen myötä oivaltanut, että ilmastonmuutos on osaltaan yhteydessä väestönkasvun ongelmiin. Ongelmat ovat yhteen nivoutuneita ja niitä ei ole mielekästä tarkastella tyystin toisistaan irrallaan. Kasvihuonepäästöt liittyvät ennen muuta elämäntapaamme ja sen ylläpitämiseen, kerskakulutukseen ja sen edellytyksenä toimivaan (massa)tuotantoon. Laajamittainen, resursseja tuhlaileva tuotanto taas liittyy talousjärjestelmämme sisäänkirjoitettuihin normeihin ja oletuksiin tarpeista, joita ei tosiasiallisesti ole olemassa.  Uskon, että ihmisen olisi parempi jos osaisimme tyytyä omaan ekologiseen lokeroomme emmekä taipuisi alistamaan luontoa pelkäksi välineeksi luoda ympärillemme luksusta ja turhamaisuutta, jota sukupolvet meidän jälkeemme eivät osaa arvostaa samassa mitassa kanssamme, sillä maailma, joka meillä on, on heiltä takiamme riistetty.

Kriittiset kasvattajat, Fromm ja Freire

Julkaistu alkuperäisesti vuonna 2015. 

Päädyin hiljattain lukemaan tekstiä, joka käsitteli kasvatusfilosofi Paolo Freiren ja filosofi Erich Frommin näkemyksiä ihmisen vapautumisesta. Kokemus oli puhutteleva.

Sekä Freire että Fromm ottavat tavoitteekseen yksilön vapautumisen häntä pakottavista kahleista. Freirellä nämä pakotteet ovat ennen muuta ulkoisia (yhteiskunnallisia), Frommille taas sisäisiä (psyykkisiä). Fromm puhuu paljon nekrofiilistä, ihmisestä, jota pakottaa omistamisen ja kontrolloimisen tahto. Tällainen ihminen päätyy tuhoamaan vastoin hänessä myötäsyntyisesti vaikuttavaa inhimillisyyttä. Biofilia on edellä mainitun vastakohta. Se suuntautuu elämän säilyttämiseen.

Freire uskoo ihmisessä olevan myötäsyntyisen inhimillisyyden johtavan lopulta vallankumoukseen. Ratkaisevassa osassa on myös koulutus, jonka avulla yksilö voi saada vapautumispyrkimyksilleen tarvittavan vision ja päättäväisyyden. Vapauden pelko (the Fear of Freedom) on suurin este ihmisen vapautumiselle; vapautumisen välttämätön edellytys mutta mahdollisuuksientäyteisenä pelottava. Vaikka Freire vapauden pelko-termiä termiä paljon käyttääkin, sen tosiasiallisena lanseeraajana voidaan pitää Frommia. Siinä missä Freirelle institutionaaliset vapautumisen esteet voidaan poistaa suoran vallankumoustoiminnan avulla, Frommille esteet ovat vaikeammin ohitettavissa, sillä ne ovat syvemmälle ihmisen ajattelussa ja näin ollen tiedostamattomampia. Fromm kirjoittaa: ”The outer chains have simply been put inside of man. The desires and thoughts that the suggestive apparatus of society fills him with, chain him more thoroughly than outer chains. This is so because man can at least be aware of outer chains but be unaware of inner chains, carrying them with the illusion that he is free. He can try to overthrow the outer chains, but how can he rid himself of chains of whose existence he is unaware.”

Molemmat, niin Freire kuin Frommkin, ihannoivat vapaata subjektia. Freirelle vapautuminen edellyttää sosiaalista toimintaa, Frommille taas kaiken taustalla on yksilöllinen muutos ihmisen tietoisuudessa, joka johtaa muutokseen olemisen kaikilla tasoilla. Itse koen Frommin näkemyksen Freireä syvällisempänä, ja tästä syystä erityisen vetoavana. Freirekin toki myöntää, että muutoksen tulee olla kokonaisvaltainen. Hänen mukaansa on tyypillistä, että sorretuista kasvaa itse sortajia, ja vallankumous sortuu uusintamaan vääristynyttä järjestelmää. Frommkin katsoo, että se yksinäisyys, autonomia ja vastuu, joka todellisesta vapautumisesta seuraa, johtaa usein erilaisuuden tunteeseen valtaenemmistön edessä. Harva pystyy tässä tilanteessa olemaan uskollinen asialleen. Tämä pelko estää monia käymästä sortoa vastaan. Hän kirjoittaa: ”In our effort to escape from aloneness and powerlessness, we are ready to get rid of our individual self either by submission to new forms of authority or by a compulsive conforming to accepted patterns.”

Kapitalismi on Frommille ideologia, joka on vapauttanut yksilön luomaan oman elämänpolkunsa, emansipoitumaan ja luottamaan itseensä. Tämä on kuitenkin johtanut ääritilaan, jossa ihmisen olemista määrittää olemisen sijaan haluaminen. Henkinen tyhjiö on täytetty kuluttamisella, jossa muiden ihmisten rooli yksilölle on olla esineitä. Omistetut asiat päätyvät lopulta omistamaan ihmisen, sillä haluamisen kierre on loputon, eksistentiaalinen addiktio. Frommin mukaan ihminen tulee menettäneeksi yhteyden itseensä palvellessaan ulkoisia tarpeita, intohimoja ja mieltymyksiä. Tämän myötä ihmisistä on tullut pelokkaita ja kyvyttömiä rakastamaan ja kantamaan huolta itsestään ja muista. Frommille tämä sairaus on psyykkistä laatua, vaikka se näkyy ulospäin elollisia turmelevana ja patologisoituneena yhteiskunnallisena elämäntapana.

Fromm näkee sorron itseään uusintavana, jonka muuttamiseksi koko yksilön psyyken on uudistuttava tai kasvettava biofiliaa (biophilia; love for humanity and nature, and independence and freedom) korostavaan, ihmiselle luonnonmukaiseen ajatteluun ja toimintaan. Fromm ajattelee ihmisen olevan harvoin vapaa todella toteuttamaan itseään; ihmistä ohjaavat tarpeet ja arvot, jotka järjestelmä on tälle pakkosyöttänyt. Valinnanvapauskin on tällöin puhtaan näennäinen uskomus. Henkisestä pakkopaidasta vapautumiseksi tarvitaan kriittistä itsereflektiota ja kasvatusta.

Kasvatus on sekä Frommille että Freirelle suuri mahdollisuus. Henry Giroux`n hengessä todettuna: ”Teachers no longer have the option to think outside of the box, to experiment, be poetic or inspire joy in their students. School has become a form of dead time, designed to kill the imagination of both teachers and students.” Kasvatuksen tulisikin pyrkiä voimaannuttamaan yksilöitä ja tulemaan tietoiseksi sorron muodoista, niin ulkoisista kuin sisäisistä. Tämä edellyttää kasvatuksen perusteiden ja käytäntöjen syvää aukiperkaamista.

Työssäni haluaisin pyrkiä nimenomaan luomaan pedagogisesti osallistavaa ja opetuskäytäntöjä uudistavaa tutkimusta, jossa opettajille ja opiskelijoille luotaisiin interventioita kehittää tietoisuutta sekä freireläisessä että frommilaisessa viitekehyksessä.Tässä yhtenä vaihtoehtona voisi olla toimintatutkimus, jonka avulla luoda sellaisia vapautumisen mekanismeja, jotka inspiroisivat uuteen ja rikkoisivat vallitsevaa kerskakuluttamisen valheellisuutta, joka on syvälle juurtunut sekä mieliimme että yhteiskuntiimme. ”Education must help people to understand the psychological hold that oppression has on their psyche, and it must also help them to develop the ego strength and wisdom to break that hold and to replace it with care for the self and hence for others, while raising critical consciousness about oppressive forces in society. Such an education will go further in allowing individuals to resolve the fear of freedom and move towards a productive life”.

Afrikka ja läntinen turmelus

Julkaistu alkuperäisesti vuonna 2015. 

Tutustuttuani Nnimmo Basseyn teokseen Kiehuva ja köyhtyvä Afrikka olen entistä vakuuttuneempi siitä, miten Afrikan mantereen kehitystä ovat jarruttaneet länsivaltojen ja kehittyneiden maiden luonnonvaroihin kohdistuvat tyhjennysoimet. Paikoin tämä, jo 1700-luvulla alkunsa saanut resurssien laajamittainen ryöstely on saanut härskit mittasuhteet ja tuhonnut edellytykset afrikkalaisilta itseltään luoda parempaa ja ulkovalloista riippumatonta tulevaisuutta.

Afrikka on mittaamattoman laajoilla luonnonvaroilla varustettu maanosa. Tyypillinen toimintatapa monikansallisilla yrityksillä Afrikassa on ollut keplotella itselleen oikeudet resurssivarantoon, tyhjentää se ja jättää poistuessa taakse tuhottu ympäristö ja rikkirevitty ekosysteemi. Milloin kyseessä ovat timantit ja milloin musta kulta, seurauksilla ei ole eroa. Kirjassaan Bassey tuo esiin kymmeniä esimerkkejä saastuneista kyläympäristöistä, joita monikansallisten yritysten toiminta on jättänyt jälkeensä. Lisäksi ihmiset menettävät kotejaan jo siinä vaiheessa kun maita yksityistetään ja tarvittaessa pakkolunastetaan.

Afrikan tilanne on hankala. Maanosaa hallitsivat pitkään siirtomaavallat, jotka tulivat luoneeksi hyvät olosuhteet raaka-aineiden ryöstelylle ja myöhemmin jatkuneelle maksimaalisten voittojen nettoamiselle. Nykyäänkin Afrikka on lähinnä raaka-aineiden tuottaja. Kiina rohmuaa Afrikasta öljyn ohella myös maata turvatakseen oman ruuansaatavuutensa ja saadakseen maata biopolttoaineiden tuotantoon. Afrikasta tekee otollisen yritykselle sopimusympäristö, joka suosii yrityksille otollisten, usein erittäin pitkäkestoisten sopimusten solmimista. Yritysten on mahdollista operoida suhteellisen vapaasti kehnon poliittisen lainsäädännön turvin ja korruptoituneiden poliitikkojen ja virkavallan avustamana.

Afrikassa tilannetta ei helpota, että valtioista köyhimmät on lisäksi syösty velkaloukkoon, josta heidän ei ole mahdollista omin avuin nousta. Kansainvälisten kaivosyhtiöiden, rahoituslaitosten ja johtavien talousinstituutioiden kytky on mitä ilmeisin. Esimerkiksi Ghanassa meillä Euroopassakin tutuksi käyneet rakennesopeutusohjelmat pyyhkäisivät maan yli, ja kaikki kaivostoiminta yksityistettiin (olivat osa sopeuttamisehtoja). Kaivosalan vaikutus Ghanan kansantalouteen on kuitenkin jäänyt minimaaliseksi, sillä varat virtaavat ulos maasta. Työntekijöistäkin vain 5% on paikallisia. Samanaikaisesti suuryritykset jättävät systemaattisesti maksamatta veroja tai kiertävät verovelvollisuuksiaan taloudellisilla järjestelyillä ts. kierrättämällä varoja veroparatiiseissa. Talouden vapauttamisen periaatteet ovat Afrikassa toimineet huonosti, eikä vaihtoehtoisia malleja ole kansainvälisen painostuksen nojalla kyetty viemään läpi.

Länsimaat tarvitsevat Afrikkaa kyltymättömän kulutuskulttuurinsa ruokkimiseen. Samalla me tulemme istuttaneeksi Afrikkaan unelman siitä elämänmuodosta, joka suurelle osalle länsimaalaisia ihmisiä on todellinen tai ainakin jollakin tavoin mahdollinen. Tämä taas on koko planeetan kestävälle kehitykselle valtava uhkakuva. Jo pitkään Afrikassa tuotantoa ovat ohjailleet länsimaiden sanelemat kaupalliset intressit. On käsittämätöntä, että esimerkiksi Etiopiassa kukkien kasvatus länsimaalaisten tarpeisiin on tuhonnut paikallisen ruokaturvan liki pysyvästi. Paikallinen viljely on tullut monin paikoin kannattamattomaksi ja elintarviketuotanto vaaraantunut. Afrikan maat toisin sanoen mukauttavat (pakon edessä) omaa tuotantoaan tyydyttämään lännen tarpeita. Lisäksi kaikki vienti hinnoitellaan heille valmiiksi.

Afrikan surullisen historiallisen kehityksen taustalla on paljon myös sellaista historiallista ainesta, josta yleisesti vaietaan (kaksinaismoralismin välttämiseksi). Näin esimerkiksi Kongon tapauksessa, jossa Yhdysvallat etunenässä masinoi aseellisten ryhmittymien yhteenottoja varmistaakseen yritystensä raaka-ainevirran ehtymättömyyden. Samanaikaisesti aseellisia konflikteja päivitellään maailmanpoliittisessa keskustelussa, vaikka isot valtiot ovat usein ongelmien taustalla joko rahoittamassa moraalittomuuksia tai sallimalla niiden tapahtumisen. Sotilaalliset ja kaupalliset intressit ovat usein jopa niin voimakkaat, että niiden edellyttämät moraalittomuudet täytyy naamioida konkreettisen auttamisen kaapuun. Afrikan maiden kohdalla tästä vilpittömästä auttamistyöstä on usein hyötynyt kaikki paitsi autettavien maiden kansalaiset itse.

Oma lukunsa on myös kehitysapu, joka on osalle afrikkalaisia puhdas länsimaisen itsekkyyden ja korruption manifestoituma, siihen kun liittyy valtavaa rakenteellista tuhlausta. Lisäksi kehitysapu on usein vain sumuverho uusliberaalien oppien ja linjausten edistämiselle. Kehitysapu tuntuukin sangen väljähtyneeltä ratkaisulta, jos ongelmat todella palautuvat kehitysavun tarjoavien valtioiden moraaliseen välinpitämättömyyteen ja haluttomuuteen korjata asioita pysyvästi, oman edunmenetyksen uhalla.

Ihmisen kahleet (ja filosofisia sivupolkuja)

Julkaistu alkuperäisesti vuonna 2015.

Ranskalaisen valistusfilosofi Voltairen (1694-1778) kerrotaan sanoneen, miten vaikeaa on ihmiset on vapauttaa kahleista, joita he itse pitävät arvossaan.  Tämän tekstin tarkoitus on leppoisasti pohdiskella, millaisia ovat nykypäivän ihmisen kahleet tai pikemminkin ne rajoitteet, jotka mahdollisesti estävät meitä toteuttamasta henkilökohtaisia pyrintöjämme ja pakottavat ajatteluamme valmiisiin muotteihin.

Tämän tekstin lähtöajatuksena on José Ortega Y Gassettin (1883-1955) ajatus, jonka mukaan ihmisten elämää rajoittavat sekä fyysinen ympäristö että ajatukset, jotka tottumus on muokannut. Jokaisen ihmisen tulisi pyrkiä sekä ymmärtämään olosuhteitaan paremmin että aktiivisesti muuttamaan niitä. Tämä filosofinen perusorientaatio on kaiken muutoksen perimmäinen taustavoima; maailma on se, joka muovaa meitä ja me puolestamme voimme osaltamme muuttaa maailmaa. Ortega myönsi, että ihmisen unelmien tiellä ovat poikkeuksetta todellisuuden karut realiteetit. Tästäkin huolimatta ihmisen pitää ylittää massa-ajattelu ja luoda oma elämä yhteentörmäyksistä tulevaisuuden kanssa.

Gassettin inspiroimana lähden liikkeelle ihmisen sisäisen maailman rajoituksista. Kenties merkittävin kahle ihmiselle on hänen sisäinen tajuntansa. Useat filosofit Immanuel Kantista (1724-1804) Ludwig Wittgensteiniin (1889-1951) ovat tunnustaneet ihmisen olevan vankina oman tietoisuutensa muodostamassa tilassa, josta ei ole pääsyä käsityskyvyn ulkopuoliseen todellisuuteen, ns. transsendenttiin. Wittgensteinin oli Kantin esittämin reunaehdoin väistämättä hyväksyttävä, että maailma ilmenee yksin hänelle edellytyksin, jotka subjektiivinen järki sanelee. Emme saa kiusata itseämme saati yrittää puhua asioista, jotka on tuomittu jäämään ikuisiksi ajoiksi tuntemattomiin. On virheellistä yrittää todeta tuonpuoleisuudessa olevan enempää tätä kuin tuotakaan.

Ihminen ei ole lepakko tai valas. Toimiessaan maailmassa ihminen ei oletettavasti voi milloinkaan paeta niitä kokemisen ennakkoehtoja, joiden läpi todellisuus hänelle suodattuu. Milloin kyse on siitä, mitä silmin ja aistein havaitsemme, milloin taas siitä, miten selitämme todellisuutta mentaalisten päättelyjärjestelmiemme kautta. Kuinka paljon säästyisimmekään turhalta jupinalta, jos hyväksyisimme, että ainakin teoriassa asiat, kuten tahdonilmaisumme, ovat mitä suurimmassa määrin alisteisia aivojemme hienosyiselle ja monimutkaiselle toiminnalle, joka sisältää niin tunteet kuin älyn.Oma sangen kiehtova kysymyksensä on, kykeneekö ihminen venyttämään kokemisensa ehtoja tai kiertämään niitä; olemmeko todella auttamattomasti lukittuna mielemme tyrmään vai voimmeko laajentaa tietoisuuttamme ja näin venyttää ymmärryksemme rajoja. Muun muassa julkiateisti Sam Harris uskoo ihmisen aivojen kykyyn mukautua ja tehdä mahdolliseksi uudenlainen lähestyminen kohti todellisuutta an sich. Zen-mestarit ovat vuosituhansien ajan pyrkineet tähän päämäärään ja mielestään myös siinä onnistuneet. Nykyinen neurologinen tutkimus tukee myös oletusta siitä, että mieltä voidaan herkistää tiedostamaan todellisuus tavalla, johon mieli oletusarvoisesti ei ole ohjelmoitu. Samasta asiasta puhui kiertäen myös ranskalainen Maurice Merleau-Ponty (1908-1961), joka edellytti ihmiseltä totunnaisten tapojen syrjään siirtämistä jotta maailma voisi näyttäytyä sellaisena kuin se on. Hänelle maailma, tietoisuus ja ruumis olivat yhtä ja yhdessä ne muodostavat yhdessä kaiken inhimillisen kokemisen perustan.

Wittgensteinille kieli oli väline, joka rajasi todellisuutta ja ajattelua. Kieltä voidaan kuitenkin pitää myös kahleena, joka mahdollistaessaan ihmisten keskinäisen kommunikaation jää aina samalla todellisuuden tavoittajana vaillinaiseksi. Niin buddhalaisessa kuin taolaisessakin traditiossa kieli on käyttökelpoinen vain tiettyyn rajaan asti. Inhimillisenä konstruktiona se on rajallinen eikä milloinkaan voi tavoittaa olemisen syvintä olemusta. Vaikka kuinka yritämme siirtää kokemustamme sanoiksi ja puheeksi, epäonnistumme, sillä kieli on suljettu ja ihmisen keinotekoisille tarpeille alisteinen järjestelmä. Voi olla hyväksi pohtia, millaisia uusia itseilmaisun muotoja voisimme löytää jos hylkäisimme kielen, ja voisivatko ne tarjota enemmän vapautta kielen kahleiden sijaan.

Isaih Berlin (1909–1997) kutsui vapautta kahleettomuudeksi. Berlin korosti, että ihmisen tulee saada olla vapaa tavoitella itse itselleen asettamia päämääriä. Yhteiskunnat ja vallankäyttöön perustuvat järjestelmät tulevat aina väistämättä kaventaneeksi yksilön vapautta (eritoten sen negatiivisessa muodossa). Yhteiskunnat ovat kaiketi suuressa määrin hyväksyttyjä valtainstituutioita, joiden olemassaolo perustuu kahlitsemiseen. Niiden kahlitsevuuden oikeutamme luonnollisten oikeuksien turvaamisella ja hobbeslaisen luonnontilan välttämisellä. Toisinkin voi ajatella. Nykymaailmassa on 27 miljoona orjaa. Nämä orjat valmistavat vaatteita, työskentelevät pelloilla, kaivoksissa ja seksityöläisinä, monet heistä alaikäisinä.  Heille kahleet ovat konkreettisia ja vapaudenriisto mitä raskainta arkipäivää. Harva heistä tuskin haluaisi jatkaa orjuuttaan, mikäli saisivat päättää. Berlinin peräänkuuluttama vapaus tavoitella omia päämääriä on siis sangen illusorista niiden ihmisten kohdalla, joiden kohtalo on muiden kuin henkilöiden itsensä käsissä.

Länsimaisissa demokratioissa esiintyy sielläkin orjuutta. Sitä esiintyy niin pakkotyön muodossa kuin muodoissa, joista orjuutetut eivät itsekään tiedä olevansa osallisia. Yksi näkyvimpiä kahleitamme on työ. Brittiläinen Bertrand Russell (1872-1970) ehdotti esseessään in Praise of Idleness (Joutilaisuuden ylistys), miten vääränlainen asennoituminen työhön käy lopulta ihmistä vastaan. Russell talsi Marxin jalanjäljissä kritisoidessaan omistavaa luokkaa, jonka jäsenet ansaitsevat usein eniten tehden vähiten. Varsinainen Russellin viesti oli kuitenkin, että ihmisten tulisi tehdä vähemmän töitä ja keskittyä materian liikuttamiseen sijaan mielen kultivointiin. Russell kutsui kulttuuriamme tuhoon tuomituksi, jos ihmiset eivät neljätuntista päivää tehdessään keksi, mitä jäljelle jäävällä ajalla tekisivät.  Riippumatta siitä, kuinka välttämättömänä pidämme työn merkitystä nykyisen hyvinvoinnin takaajana, on tärkeää pohtia, kuinka suuresti työ tosiasiassa estää meitä tekemästä asioita, josta yhtäältä nautimme ja joka toisaalta voisi viedä ihmiskuntaa voimallisemmin eteenpäin.

Karl Marx (1818-1883) oli varma, että suurimmat kahleet ihmiselle muodostuvat sellaisesta palkkatyöstä, jossa työtä tekevä ei saa työstään ansaitsemaansa arvostusta, nautintoa tai korvausta vaan tulee ”häpeämättömästi, suorasti ja raa’asti riistetyksi”. Työläinen on luokkansa vanki ja ainoa tapaa muuttaa tuota asetelmaa on nousta vallankumoukseen. Marxille uskonto oli huumetta, jonka vaikutuksen alaisena ihmiset uskovat sortamisen olevan tuonpuoleisessa tilitetty. Marxin kapitalismin kritiikistä on kovin lyhyt matka koko rahataloutta koskevan kritiikin ydinväittämiin. Raha on yksittäisistä ihmisen itsestäänselvyyksinä pitämistä asioista kenties käytännönelämässä se kaikista kahlehtivin.

Raha on sitä, mitä Herbert Marcuse (1098-1979) kutsuisi asiaksi, jota pidämme järkevänä haluamatta myöntää miten järjettömästä asiasta todellisuudessa onkaan kyse. Marcuse kritisoi vahvasti kapitalistista yhteiskuntaa ja kulutuskulttuuria uskoen ihmisen muuttuvan valmistamiensa esineiden jatkeeksi. Theodor Adorno (1903-1969) esitti ihmisen elämänmuodon älyllisen rappion johtavan moraaliseen onnettomuuteen, mitä näkemystä Marcuse pitkälti komppasi. Viimeinen ajatukseni ihmisen kahleista koskeekin ihmisen länsimaissa harjoitettua tunnekyllästetyn viihteellisyyden, pinnallisen esteettisyyden ja markkinavetoisuuden korostamaa elämänmuotoa, joka Noam Chomskyn (1928-) sanoin on lohduttava illuusio aina siihen asti, kunnes huomaamme, ettemme salli emmekä yhteisen tulevaisuutemme pelastamiseksi voi sallia samaa elämänmuotoa kaikille ihmisille tasapuolisesti. Jo nyt voimme tunnustaa, että elämänmuotomme on osoittautumassa kahleeksi sekä itsellemme että tuleville sukupolville, joita jätämme taaksemme. Olemme osa biosfääriä, ja vastuussa kaikesta elämästä. Tämä on suurin kahleemme, sillä meidän on kahlehdittava omat halumme niin kuin ekofilosofi Arne Naess (1912-2009) kahlitsi itsensä norjalaiseen vesiputoukseen.  Kahleista kestävimmät muodstamme itse silloin kun eristämme itsemme muusta todellisuudesta emmekä anna itsemme olla vapaita, tasavertaisia toistemme ja luonnon, todellisuuden kanssa. Lopuksi on hyvä toistaa jo kertaalleen sanomani; maailma on se, joka muovaa meitä ja me puolestamme voimme osaltamme muuttaa maailmaa. Olemme riippuvaisia maailmastamme ja tarvitsemme kahleita  rikkovia yhteentörmäyksiä tulevaisuuden kanssa.

Digitaalisen oppimisen ja opettajuuden erikoistumisopinnot

Hain jouluna 2017 Turkuun digitaalisen oppimisen ja opettajuuden erikoistumisopintoihin. Tulin helmikuussa 2018 valituksi ja opinnot käynnistyivät jo maaliskuussa. Keväällä 2019 pitäisi olla kasassa 60 opintopistettä ja tukena laajempi verkosto monipuolisia digiosaajia.

Tähän mennessä opinnot ovat osoittautuneet erittäin motivoiviksi ja antoisiksi. Kurssille valikoituneet koulutus- ja opetusalan ihmiset ovat antaneet monia tuoreita perspektiivejä työhöni ja työorganisaationi toimintaan. Jo kahden lähipäiväkokonaisuuden jälkeen voi sanoa oppineensa paljon uutta digitaalisuuden haasteista ja mahdollisuuksista.

Suomessa riittää digitaalisuuden osalta paljon ennakkoluuloja. Minulle tärkeää on saada näkemysteni tueksi tutkimustietoa ja käytännön kokemuksia, jotta osaan nivoa digitaalisuutta myönteisellä tavalla osaksi suurempaa opetuksen kokonaisuutta. On selvää, että digitaalisuutta tulee hyödyntää. On kuitenkin löydettävä oikea mitoitus ja tarkoituksenmukaisimmat menetelmät.

Olen iloinen saadessani olla osa digierkolaisten kasvavaa joukkoa ja päästä sekä oppimaan että jakamaan myös omaa osamistani. Tulevaisuus on tässä mielessä odotuksentäyteinen.

 

Kevään väitöspäivitys

Ensimmäinen väitösartikkelini aktivismista suomalaisessa opettajankoulutuksessa on lähtenyt lausuntokierrokselle. Työn toinen artikkeli tulee rakentumaan haastatteluista, joiden tarkoituksena on kartoittaa suomalaisen opettaja-aktivismin tilaa ja käytännön toteutusedellytyksiä. Toivon voivani saada aineiston kasaan ennen syksyä, jolloin realistinen aikataulu artikkelin valmistumiselle on vuoden 2018 loppuun mennessä.

Olen siirtynyt työssäni anarkistisesta kasvatuksesta yleisen opettaja-aktivismin suuntaan. Siirtymä on ollut luonnollinen ja tarjonnut mahdollisuuden koherentin kokonaisesityksen rakentamiselle. Nyt tuntuu, että väitöstyöllä on kestävä ydin, jonka ympärille aihepiiriä voi mielekkäällä tavalla laajentaa.

Eräskin kirjoitti tsemppasi tutkimushaastattelupyynnön yhteydessä: Menestystä väitöskirjatyöhön👍! Aiheesi on mielenkiintoinen, ajankohtainen ja hyvin tärkeä! 

Itsekin haluaisin ajatella niin.

Opettaja-aktivismin lyhyt oppimäärä

Olen viime aikoina keskittynyt väitöstyöni sijaan monin tavoin opettavaiseen perhe-elämään. Ensi viikolla on ohjelmassa kuitenkin seminaari, jossa esittelen opettaja-aktivismin keskeisiä piirteitä osana projektia, jota olemme tutkijaystäväni Ville Mankin kanssa yhdessä työstäneet. Tätä esittelyä varten olen joutunut myös kertaamaan opettaja-aktivismin perusteita. Kuten tiedämme, on blogimuotoinen kirjoittelu hyvä tapa työstää omia ajatuksia ja harjoitella jäsentämään suurta kokonaisuutta ymmärrettävämmäksi. Se on myös tämän tekstin päätarkoitus.

Opettaja-aktivismi sulkee sisäänsä kokoelman erilaisia kasvatustraditioita, joista  kriittinen pedagogiikka, rasisminvastaisen kasvatus ja monikulttuurisuuskasvatus ovat monille kasvatusalan ihmisille vähintään tutunkuuloisia. Työstämisvaiheessa olevan tutkimusartikkelin kontekstissa opettaja-aktivismi tulee liki sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen tähtäävän opetuksen -käsitettä, social justice of education (SJE). Se taas kattaa laajasti kasvatuksessa esiintyvät vallan, osallistumisen mahdollisuuksien, tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden ja sorron kysymykset. Opettaja-aktivismissa ei kuitenkaan tyydytä vain ongelmien teoreettiseen hallintaan, vaan keskitytään toimimaan ja tarjoamaan malleja ongelmien juurisyiden korjaamiseksi ja muutoksen eteenpäin viemiseksi.

Se, miksi alunperin kiinnostuin opettaja-aktivismista, liittyy ensiksikin amerikkalaisen tutkijan ja opettajan Bree Picowerin lukuisiin julkaisuihin. Hän on tehnyt niin opiskelijoiden kuin jo valmistuneiden opettajien kanssa tutkimusta yrittäen selvittää, millä tavoin aktivismiin suhtaudutaan, miten sitä voisi vahvistaa ja mitkä tekijät aktivismia mahdollisesti ehkäisevät. Toisekseen tutkimustani on puskenut eteenpäin tyytymättömyys opettajien heikkoon yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen. Vaikka opettajista halutaan kouluttaa aktiivisia ja itsenäisiä yhteiskunnallisia toimijoita, paistaa heistä toiminnallinen passiivisuus ja avuttomuus yhteiskunnallisen muutoksen edistämiseen. Myös opettajan työssä ja henkilökohtaisessa elämässä tehdyt ratkaisut ovat usein ristiriitaisia. Opettajat opettavat usein yhtä ja tekevät toista, mikä ei voi olla vaikuttamatta heidän ammatilliseen uskottavuuteensa.

Opettaja-aktivismissa kasvatus mielletään tavoitteelliseksi toiminnaksi, jota toteutetaan moninaisessa vuorovaikutuksessa yhteiskuntaan, kulttuuriin ja talouteen. Opettajille on olennaisen tärkeää ymmärtää kasvatusta yhteiskunnallis-kulttuurisena ilmiönä, tulla tietoisiksi kasvatuksen olemuksesta ja perustehtävästä ja kehittää taitojaan yhteiskunnallisina muutostoimijoina. Suomessa järjestäytynyt opettaja-aktivismi on varsin marginaalista, joskin piilevästi voi otaksua opettajilla olevan taipumuksia aktivismiin nyt nähtyä enemmän.

Picower tiivistää opettaja-aktivismin keskeisen ytimen seuraavasti: awareness -> empathy -> analysis -> action. Näitä käsitteitä avaan lyhyesti seuraavassa:

AWARENESS: Tietoisuus (tai tiedostaminen) on opettaja-aktivismin keskeinen lähtöedellytys. Termi liittyy yksilön kykyyn ymmärtää hallitsevia tieto- ja uskomusjärjestelmiä ja yhteiskunnallis-kulttuurisia rakenteita, olosuhteita ja käytänteitä. Tiedostaminen johtaa sekä voimaantumiseen että väärästä tiedosta vapautumiseen (emansipoituminen) ja tähtää yksilölliseen ja sosiaaliseen muutokseen. Opettajalle on oleellista tiedostaa koulun paradoksaalinen, sekä sortava että vapauttava, olemus.

EMPATHY: Empatialla tarkoitetaan myötäelämisen taitoa, johon liittyy affektiivisia kokemuksia ja toisen ihmisen position simuloimista ja asemaan asettumista hänen perspektiivistään.

ANALYSIS: Analyysillä Picower tavoittelee tarkkanäköistä, laaja-alaista ja reflektoivaa ymmärrystä yhteiskunnan ja kasvatuksen hegemonisista, sortavista ja epäoikeudenmukaisuutta ja epätasa-arvoa tuottavista, legitimoivista ja ylläpitävistä rakenteista.

ACTION: Toiminta on aktivismin vaativin mutta samalla keskeisin komponentti. Tiedostaminen ilman toimintaa jää auttamatta vaillinaiseksi. Opetuksessa toiminnallisuutta ei saa jäädä toteuttamaan vain luokkahuoneiden sisälle, vaan se tulee viedä syvälle yhteiskunnan eri sosiaalisille tasoille yhdessä oppilaiden kanssa. Opettajan tulee kyetä antamaan oppilailleen toiminnallisia tosielämän valmiuksia yhteiskunnallisen ja globaalin muutoksen edistämiseen, mikä merkitsee aktivismin harjoittamisen vaatimusta työn ohella myös yksilön siviilielämässä.

Opettaja-aktivismissa sisällönhallinta, kriittinen ja analyyttinen ajattelu, älyllinen itserehellisyys, henkilökohtainen reflektio, eettisyys ja moraalinen johdonmukaisuus ja monikulttuurisuuden kunnioitus yhdistyvät muutoshakuiseen toimintaan. Useimmat opettajista varmasti haluaisivat tehdä enemmän, kuin mihin lopulta kykenevät. Maailman muuttamisen idealistisesta palosta huolimatta on tavallista, että tulemme kehittäneeksi erilaisia selityksiä välttyäksemme tekemästä sitä, minkä koemme oikeaksi. Picower käyttää kyseisistä selitystavoista termiä ”tools of inaction”.

Yhtäältä on hyvin ymmärrettävää, että aktivismiin taipuvaiset opettajat eivät saa aktualisoitua heissä olevaa muutoksen potentiaalia täysimääräisesti. Toisaalta on paljon niitä opettajia, jotka joko paheksuvat aktivismia tai eivät ole edes alkeellisimmalla tasolla tietoisia kasvatuksen yhteiskunnallisista, kulttuurisista, ideologisista, poliittisista tai valtahegemonisista tekijöistä. Lopputulos on kuitenkin sama. Status quo säilyy ja muutos jää syntymättä.

Opettaja-aktivismi edellyttää opettajalta perehtyneisyyttä, rohkeutta ja luontaista uteliaisuutta. Koska valmista sapluunaa aktivismin ”oikealle” harjoittamiselle ei ole olemassa, tulee sitä harjoittaakin ennakkoluuloitta ja kokeilevasti. Toiminta edellyttää myös yhteistyötä ja eri sidosryhmien osallistamista yhteisten päämäärien ajamiseen. Opettajalle ei riitä, että oppitunneilla käsitellään esimerkiksi sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kysymyksiä puhtaan teoreettisesti tai luokkiin suljettuna. Tällöin on suuri riski, että muutos, jota opettajat tavoittelevat, ei etene eikä siirry teoriasta käytäntöön.

Opettajien velvollisuutena voidaan pitää lasten ja nuorten elämänkokemusten käsittelyä ja elämänpiirien tuntemusta.  Picower korostaakin, että opettajien luokkahuoneissa tapahtuva työskentely tulisi ulottaa koulun ulkopuolisiin eläviin ja orgaanisiin yhteisöihin, “out in the streets”. Huoli yhteiskunnallisista epäkohdista, halu tehdä näkyväksi ihmisiä ja ihmisryhmiä sortavat valtarakenteet sekä tahto toimia käytäntöjen muuttamiseksi oikeudenmukaisemmiksi jäävät helposti tyhjiksi toiveiksi, ellei niitä muuteta kokeilevaksi, luovaksi ja yhteisöllistä osallistumista painottavaksi toiminnallisuudeksi. Tämä edellyttää myös opettajankoulutuksen uudistumista, jotta tulevaisuudessa opettajat voisivat myötävaikuttaa aidommin ja tehokkaammin yhteiskunnalliseen kehitykseen.

“Rather than constructing constructing activism as a “task” or something  to feel guilty about not doing, teachers “need to develop an orientation toward activism in which they see  it as a calling – something they can´t imagine not doing”

(Picower 2012, 113).

Miksi radikaalia pedagogiikkaa?

Suomalainen keskustelu kasvatuksesta on laimeaa ja epäkiinnostavaa. Digitaalisaatio puhuttaa. Väheneviä resursseja päivitellään. Oppimisen haasteet lisääntyvät. Kouluverkkoja uudistetaan. Onhan noita aiheita. Missä ovat opettajien syvällisemmät pohdinnat kasvatuksen nykytilasta? Missä analyysit tulevaisuuden opettajuudesta? Missä huoli kaikkia koskettavista globaaleista uhkakuvista? Missä tieteellisesti valveutunut aikalaiskritiikki? Missä yhteiskunnallisesti muutosvoimainen vastarinta? Missä opettajien kasvatettavilleen osoittama tosielämän esimerkillisyys?

Opettajana kaipaan ravistelevia näkemyksiä, joissa kaivaudutaan syvälle kasvatuksen juuriin, astutaan omalle epämukavuusalueelle, kysytään epämiellyttäviä kysymyksiä, osallistutaan yhteiskunnan kehittämiseen, toimitaan ja rakennetaan rohkeasti uutta. Radikaalin kasvatuksen teoriasta olen löytänyt etsinnälleni suunnan. Olen miettinyt opettajan kutsumusta ja syitä hakeutua opettajan ammattiin. Onko maailman muuttaminen opettajana mahdollista? Haluaisimmmeko sitä? Osaisimmeko löytää oikeat keinot? Olisimmeko yhtä mieltä muutoksen suunnasta?

Koen kasvatuksen poikkeuksetta toiminnaksi, jossa tapahtuu tietojen omaksumista ja välittämistä, toimintavalmiuksien kehittämistä, arvojen ja ihanteiden arvioimista, yhdessä oppimista, identiteettien rakentamista, oivaltamista, ihmisenä kasvua ja paremman maailman tavoittelua. Kasvatuskäytäntöjen erilaisuus on suurta, mutta haluan uskoa kasvatuksella olevan ainakin muutamia jakamattomia ja kaikkialla päteviä tavoitteita. Tavoitteista tärkeimmän katson moraalikasvatukselliseksi. Kasvatuksen tulee tavoitella hyvyyttä ihmisissä ja hyvinvoinnin lisääntymistä sekä ihmisten kesken että koko maapallolla. Tämä tarkoittaa eriarvoisuuden vähentämistä, yhteisyyden vahvistamista, oikeudenmukaisuutta ja syväekologista asennetta.

Radikaali kasvatus vaalii hyvän toteutumista sekä yksilöllisen että yhteisöllisen tasoilla. Ideologia. Valta. Hegemonia. Sorto. Emansipaatio. Aktivismi. Kaikki ovat radikaalin kasvatuksen keskeistä termistöä, joiden käyttö liittyy pyrkimykseen ymmärtää ja muuttaa materialista ja henkistä olemista. Niiden taustalta löytyy joukko kasvatusajattelijoita, joista monet ovat saavuttaneet myös akateemisesti nimekkään aseman, vaikeista lähtökohdistaan huolimatta (esim. Henry Giroux, Peter McLaren). Nämä miehet ja naiset ovat johtaneet rintamaa, johon myös  meidän  suomalaisten opettajien tulisi ponnekkaammin liittyä. Mutta missä ovat suomalaiset radikaalia kasvatusta kannattavat opettajat? Ainakaan he eivät tunnu pitävän itsestään meteliä. Uskon heitä olevan, enemmänkin.

Millainen sitten on radikaali kasvattaja? Juha Suoranta (2010) antaa kirjassaan Radikaali kasvatus yhdenlaisen kehyksen. Radikaali kasvattaja tuntee itsensä ja oman toimintansa syitä, tiedostaa paikkansa maailmassa, epäilee, kritisoi ja kyseenalaistaa, on riippumaton (esimerkiksi auktoriteeteista, vallankäyttäjistä ja vahingollisista ryhmäjäsenyyksistä), itsenäinen, moraalisesti rohkea ja arvostelukykyinen sekä valmis tekemään aloitteita, tuntee historiaa ja kulttuuria ja sietää pakon edessä yksinäisyyttä. He ovat myös opetussuunnitelmien osalta uudistusmielisiä, innokkaita demokratisoimaan luokkahuoneitaan ja kouluilmastoa ja mukana erilaisissa uudistusliikkeissä. Opettajan soisi haluta tehdä kouluissa sellaista vaikuttamistyötä, joka korostaa yhteiskunnassa selviämisen sijaan yhteiskunnallisten toimintamahdollisuuksien vahvistamista, sosiaalisen todellisuuden kriittistä arviointia ja dialogiin pohjaavaa yhteistyötä.

Radikaali kasvattaja on fasilitaattori: hän luo tiloja ja tilaisuuksia ihmisille keskittää yhteen voimavarojaan ja ideoitaan. Ajatuksena tässä kaikessa on voimaannuttaa yksilöitä tekemään asioita yhteisten visioiden ja utopioiden eteen. Kasvatus on parhaimmillaan osallistavaa: ihmisten on voitava oppia parantamaan yhteiskunnallisia elinolojaan, rikastamaan kulttuurejaan ja luomaan yhtenäisyyttä ja ymmärtävää dialogia eri ryhmien välille. Opettaja ei ole pelkkä auktoriteetti, vaan parhaimmillaan hän tutkii asioita yhdessä oppilaiden kanssa rakentamalla samalla itsekin uusia merkityksiä. Kasvattaja rohkaisee oppilaitaan ajattelemaan, näkemään ja ymmärtämään yhteiskunnan taloudellisia, poliittisia ja sosiaalisia epäkohtia ja antaa välineitä, miten taistella epäoikeudenmukaisuuksia vastaan.

Yhä useampi meistä on nykyjärjestelmässä häviäjiä. Keiden puolelle me opettajat asetumme? Radikaali kasvattaja kokee moraaliseksi velvollisuudekseen kamppailla sortavia järjestelmiä vastaan niin luokkahuoneessa kuin sen ulkopuolella, siis omassa elämässään. Omalla kohdallanikin olen toistuvasti miettinyt, miten syvällä olen itse siinä järjestelmässä, jota minun opettajana tulisi yrittää muuttaa, ja kuinka herkästi olen valmis sitä vastustamaan oman mukavuuteni hylkäämisen vaarassa. Toiminko tutkimustiedon viitoittamana vai teenkö kuten tahdon, vaikka se olisikin moraalisesti tuomittavaa. Kasvattajan yksi perusvatimuksista lienee uskottavuus. Tämä tuskin toteutuu, jos opettajat eivät pysty olemaan lojaaleja opettamalleen tiedolle ja kasvatuksen moraalia koskevalle perustehtävälle.

Missä on opettajien harjoittama moraalinen vastuunkanto korkeasti koulutettuna sivistyneistönä? Miksi opettajat eivät kapinoi enempää tai ole yhteiskunnallisesti näkyvämmin esillä? Ehkä me emme kykene myöntämään tai ratkaisemaan kohdallamme tyydyttävästi sitä, että olemme elämänmuotomme kautta syyllisiä moniin aikakautemme ongelmiin. Välttelemme kasvattajille perustavanlaatuisesti kuuluvaa rooliamme moraalisina esikuvina, sillä se edellyttää meiltä toisinaan raskasta yhteiskunnallista nonkonformiteettia. Ennen kuin opettajat ovat tämän osin henkilökohtaisenkin dilemmansa ratkaisseet, säilyy kasvatuskin pitkälti vallitsevan, haitoiltaan mittavaksi osoittautuneen järjestelmän palveluksessa.

Haluan olla opettaja, joka omalla esimerkillään edistää oikeudenmukaisempaa ja tasa-arvoisempaa maailmaa, vastustaa vääryyksiä ja moraalittomuuksia, vaatii ihmiskuntaa koskettavista ongelmista puhumista ja edellyttää itseltään sitoutumista kasvatuksen ydinarvoihin. Tämä edellyttää itseltäni paljon, ja myönnän, että toisinaan odotukset ja arjen paineet tuntuvat kohtuuttomilta. Radikaalia pedagogiikkaa ei tule pitää jonakin kasvatuksen hassuna kuriositeettina vaan paluuna kasvatuksen juurille, josta kertaalleen hakattu elämänpuu versoo uudelleen. Olemme huomanneet maailman muuttuvan äärimmäisen nopeasti ja hallitsemattomasti. Opettajat ovat etunenässä havaitsemassa näitä muutoksia ja toivottavasti myös reagoimassa niihin. Aika ei kuitenkaan ole hitaan ja vuosikymmeniä kestävän suunnanmuutoksen puolella. Kasvattajien onkin aktivoiduttava ja otettava isompi rooli ymmärryksen laajentamisessa, toivon herättämisessä ja moraalisesti perusteltujen vastarinnan muotojen etsimisessä ja löytämisessä. Pikaisesti.

 

 

 

Aktivistiopettaja muutosagenttina

Tämä teksti perustuu Bree Picowerin tutkimusartikkeliin Teacher Activism: Enacting a Vision for Social Justice (2012).

Opettaja-aktivismi – Mitä se on?

Picower esittelee tutkimuksessaan opettaja-aktivismin olevan sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen pyrkivää toimintaa, jota opettajat edistävät sekä luokkahuoneiden sisällä että niiden ulkopuolella. Toiminnan perusteena olevat teoriasuuntaukset voivat vaihdella suuresti, mikä voi potentiaalisissa opettaja-aktivisteissa synnyttää myös hämmennystä siitä, miten ja mitä tavoitteita kohti toimintaa tulisi rakentaa. Picowerin mukaan aktivismia tulisi aina siirtää teoriasta myös käytäntöön, sillä ongelmat eivät korjaannu yksin niitä teoretisoimalla.

Opettaja-aktivismi sitoutuu Picowerin tutkimuksessa kolmeen tekijään.

1. Ensimmäinen ”sitoumus” pitää sisällään ymmärryksen todellisuuden ongelmakohdista ja opettajan vaikutusmahdollisuuksista todellisuuden ongelmien korjaamisessa. Ilman sisäista paloa tai vakaumusta  on opettajan vaikea motivoida itseään ja opiskelijoitaan kamppailemaan paremman ja oikeudenmukaisemman maailman puolesta.

2. Toinen ”sitoumus” johtaa opettajan antamaan opiskelijoilleen toiminnallisia valmiuksia tässä kamppailussa. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi opiskelijoiden itsetuntemuksen ja kriittisen toimijuuden vahvistamista tai demokraattisten mallien lisäämistä luokkahuonetyöskentelyyn.

It means teaching … [students] about the world as it is and how they can be part of changing the world to be more the way … they would want the world to be. [Teaching students] to think about their situation in the world and their experiences and their family’s experiences and what’s right about that and what’s wrong about that and how those things can be changed.

3. Kolmannessa ”sitoumuksessa” on kyse opettajan sitoutumisesta vääryyksien korjaamiseen omakohtaisen toiminnan avulla yhdessä muiden samalla tavoin kokevien kollegojen kanssa. Erityisen suuresti tämän tulisi näkyä opetuksen rakenteellisten vääristymien korjaamisessa.

Picowerin tutkimus tuo esiin tarpeen keskustella siitä, mikä on tulevaisuuden opettajan profiili ja opettajankoutuksen rooli ja onnistuminen tämän profiilin määrittämisessä.  Se, millä tavoin opettajat omaa aktivismiaan aktualisoivat, ei ole standardoitua. Edellä mainitut sitoumukset kuitenkin yhdistävät, ja luovat perustaa visiolle tulevaisuuden opettajasta muutosagenttina, jossa yhdistyvät ymmärrys, toiveikkuus ja toiminta.

Propagandaa? Meilläkö?

Moikka,

Sain lopulta luettua päätökseen tuoreen Yalessa professorina toimivana Jason Stanleyn teoksen How Propaganda Works (2016). Stanley ruotii teoksessaan propagandaa ilmiönä ja sen erilaisia toimintamekanismeja kannustaen lukijaa ymmärtämään, ettei propaganda ole vain ei-länsimainen (tai pohjoiskorealainen) ilmiö, vaan se ilmenee mitä vahvimmin myös demokraattisina itseään pitävissä yhteiskunnissa. Ei ole kovinkaan kestävää ajatella, etteikö Suomessa propagandaa harjoitettaisi siinä missä sitä harjoitetaan naapurissamme Venäjällä. Teoksesta käy hyvin ilmi, miten laajasti propagandan käsite voidaan ymmärtää. Stanley haluaa teoksessaan keskittyä ennen muuta poliittiseen propagandaan, mutta hän tulee tarkastelleeksi propagandaa myös yleisemmällä tasolla. Teoksen tärkein opetus lienee siinä, että propagandalla on syynsä ja syntytekijänsä, joita jokaisen tulisi oppia tunnistamaan. Yhtä tärkeää on myös oppia tunnistamaan, milloin itse tulee käyttäneeksi propagandaa ja miksi. Opettajalle Stanleyn teos antaa myös ajattelemisen aihetta, sillä koulut ovat paikkoja, joissa institutionaalisen propagandan riskit ovat suuret.

Propagandalla on vahva yhteys ideologioihin. Ideologiat ovat ajatteluamme ja toimintaamme ohjaavia uskomusjärjestelmiä. Vääristyneitä ideologiat ovat silloin, jos sivuuttavat parhaan mahdollisen tarjolla olevan tiedon. Kaikki ideologiat eivät ole poliittisen demokratian kannalta huolestuttavia. Sellaisia ovat kuitenkin ne, jotka vahvistavat ihmisten välistä epätasa-arvoa. Propaganda syntyy vääristyneiden ideologioiden (flawed ideologies) tarpeesta vahvistaa itse itseään ja niiden asemaa, jotka tuosta ideologiasta hyötyvät. On esimerkiksi helppo nähdä vallassa olevien eturyhmien syyllistyvän helposti propagandaan, sillä niille ei ole edullista heikentää omaa asemaansa. Vääristyneiden ideologioiden yhteydessä esiintyy myös legitiimejä myyttejä, joiden tarkoitus on ylläpitää vallitsevia olosuhteita ja ehkäistä orastavaa tai jo pinnalla olevaa muutoshalukkuutta.

Ideologiat hallitsevat ihmisiä, sillä identiteettimme ovat niihin kiinnittyneitä. Näin ollen on erityisen työlästä haastaa ideologioiden mahtia, sillä samalla ajatuisimme itsemme kanssa kiusalliselle epämukavuusalueelle. Propaganda on usein käyttäjälleen melko tiedostamatonta, sillä niitä synnyttävät ideologiat ovat koskemattomia ja kognitiivisesti turvattuja. Ihmisen psyyke on rakentunut tavalla, joka pyrkii suojelemaan omaa ajattelua vierailta vaikutteilta. Propaganda kytkeytyy myös sosiaalipsykologiaan, sillä haluamme uskoa ideologis-kollektiiviseen yhtenäisyyteen. mikä valitettavasti usein estää yksilön harjoittamaa kriittistä itsetarkastelua käsillä olevaa asiaa kohtaan. Propaganda ruokkii tätä epäkohtaa meissä ja luo tarvetta sosiaaliselle yhteenkuuluvuudelle. Sosiaalinen identiteetti on ihmiselle toisinaan erittäin raskas syrjäyttää, joskin se on välttämätöntä, jos haluaa todella saavuttaa objektiivisuutta. Stanley tosin suhtautuu skeptisesti mahdollisuuteen, jossa yksilö voisi irtautua sosiaalisista olosuhteista tyystin.

Stanley tuo esiin mielenkiintoisia pointteja siitä, miten hallitsevat ideologiat passivoivat ihmisiä ja saavat heidät syyllistämään järjestelmän sijaan itseään. Lisäksi ideologiat esittäytyvät rationaalisina, vaikka olisivatkin kaikkea muuta. Ihmisille riittää usein se, että ongelmiin esitetään selkeä syy riittävän uskottavan asiantuntijan suulla. Tällöin vastuu rationaalisesta tarkastelusta sivuutetaan. Ideologinen propaganda käyttää hyväkseen myös kielen hallintaa. Esimerkiksi Kiinassa ei opiskelijoille opeteta poliittisista termeistä niitä, joita voi pitää vahingollisina ja kapinallisia ajatuksia herättävinä. Stanley osoittaa, miten poliittisessa elämässä tullaan halventaneeksi niitä poliittisia ihanteita, joita puheen tasolla propagandan keinoin halutaan esittää kannatettavan. On varsin tavallista, että politiikassa puhutaan esimerkiksi demokratian ihanteista ilman, että tosiasiallisesti edes ymmärretään, mitä niillä tarkoitetaan tai mitä niihin sitoutumisesta aidosti seuraa.

Stanleyn teos muistuttaa myös siitä, miten kouluissa harjoitetaan sosiaalista kontrollia ja vahvistetaan yhteiskunnan määrittämää ihmisihannetta. Nykypäivänä tuo ihmisihanne tuntuu olevan suorittajaihminen, joka luo lisäarvoa yhteiskunnalle olemalla tuottava. Myös meillä on nähtävillä merkkejä siitä, miten koulujen halutaan kasvattavan yhteiskunnallisia menestyjiä, joilla on hyvät tekniset taidot ja muuttuvissa työtehtävissä vaadittavaa suorituskykyä. Kouluista ollaan hiljaisesti vähentämässä eettis-humanistista kasvatusta ilman, että tunnustetaan kenen ehdoilla tätä muutosta ollaan ajamassa. Jonkun eliitin etuja koulutuspoliittiset ratkaisut aina edistävät.  Näin koulutkaan eivät ole propagandasta vapaita alueita.